Joulu Koreassa

Joulu meni täällä aika normaalipäivästä, sanoisinko. Julkisissa näin paljon pariskuntia liikenteessä, mutta mitenkään älyttömän silmiinpistävästi se ei näkynyt. Vaikka sellaiseen olinkin varautunut.

Aattoiltana koulun jälkeen tapasin suomalaisen T:n, joka saapui maanantaina Japanista Koreaan lomalle. Hän on siis Au pairina Japanissa. Paikallinen kaverini liittyi seuraamme ja menimme yhdessä katsomaan uusin Hobitti 4D:nä. Leffa oli normaalia kalliimpi, sillä hei – 4D! Tämä oli ensimmäinen kertani 4D -leffassa ja täytyy sanoa, että tykkäsin! Onneksi vettä ei roiskutettu päälle niin kuin alussa pelkäsin, olisihan se ollut varsin mielenkiintoista lähteä salista läpimärkänä ulos... Lisäksi luulin, että istuimet liikkuisivat hurjana, joten emme ostaneet popcornia, mutta oh boy, olin väärässä. Popcornit olisivat pysyneet kiltisti käsissä, sillä istuimilla ei tullut kimpoiltua liian kovaa.

Leffan jälkeen siirryttiin syömään, ja sen jälkeen klubille. Tällä kertaa kohteena oli Gangnam, missä en ollut aiemmin biletellyt. Täytyy sanoa, että oli aika erilainen meininki kuin Hongdaessa, missä olen tähän asti käynyt klubeilemassa. Mentiin Mass- nimiselle klubille, mikä sisälsi sellaista hyvännäköistä ihmismassaa, että oksat pois! Hongdaestakin sitä löytyy, mutta eri tavalla. Hankala selittää... Lisäksi pukeutumistyyli oli hieman erilainen Hongdae-tyyliseen klubeiluun verrattuna. Hongdaessa pukeutuminen on vapaampaa - Gangnamissa saatetaan olla päästämättä sisälle, jos hyvännäköistä vaatetusta ei päältä löydy. Massissa oli myös siistimpää, eikä kenkiin tällä kertaa tarttunut purkkaa. Porukka myöskin osasi käyttäytyä hieman nätimmin, eikä random -kosketteluja tanssilattialla liikkuessa tullut niin paljon koettua.

Anyways, nautin kovasti illasta, vaikka siinä kolmen kieppeillä alkoikin jo väsyttää. Tuo klubihan on auki aamu 10. saakka ilmeisesti... Party hard! I'm getting old... Ahh... Lähdettiin neljän jälkeen pois ja mentiin Lotteriaan (Korean oma MacDonalds) syömään ja odottamaan metron aukeamista.

Muita hassuja juttuja, mitä illan aikana tapahtui: ravintolaan astuessamme KAIKKI kääntyivät tuoleiltaan katsomaan meitä. Siis kirjaimellisesti KAIKKI. Oli niin perusteellinen skannaus, että huhhuh! Teki mieli kääntyä ja juosta pois. Käytiin myös ahkerasti ulkona, sillä klubissa oli KUUMA ja hiki virtasi, yyyh! Yhdessä vaiheessa syötiin myös jäätelöt ulkona (kaupan sisällä ei saanut syödä), koska - why not!

Että siinäpä ilta pähkinänkuoressa. Vähän erilainen joulu. Ja vähän erilainen päivä - tai no, täällä jokainen päivä on erilainen... Seriously.

Tässä jouluja eatyourkimchiltä Pop up eventistä viikko sitten. Näytän väsyneeltä ja vihaiselta, whyyyyy?? Olin onnekas ja sain pari paitaa ostettua. Ne olivat nimittäin viimeiset paidat siinä koossa. Joskus käy näinkin päin!

Spudgy oli vieläkin suloisempi livenä.

En... Kestä... Merry Twosome... Ja ihana Lee Min Hoseni. Mutta Merry Twosome,.. Why... Haha!

Here we go again

Koulu alkoi taas maanantaina, enkä olisi uskonut, kuinka turhauttavaa onkaan aloittaa aivan alusta kielen opiskelu. Aakkosten opettelu sujuu kuin vettä vaan ja opettajat ihmettelevät: ”Oho, mitenkäs sinä noin hyvin osaat? Oletko opiskellut aiemmin koreaa?” Nojoo, tämä on toinen kerta, kun level 1:sen aloitan...

Luokallani on tällä kertaa 11 opiskelijaa, ja maajako Kiina 9 – Suomi 1 – Saksa 1. Jeeee, en olekaan tällä kertaa ainut länkkäri luokallani! Tämä saksalaisnainen saapui Koreaan nunnakouluun. Jos niin voi siis sanoa. Hän kertoi, että Saksassa se ei oikein ollut mahdollista, ja hän kiinnostui Koreasta tavattuaan kotimaassaan korealaisen nunnan – ja päätti tulla tänne. Meidän koulussahan siis vallitsee buddhalaisuus ja munkkeja näkyy käppäilemässä kampusalueella jatkuvaan. Hmm, nunnia ei mielestäni niin paljon näy. Anyways, on ihan mielenkiintoista tavata to-be-nunna, vaikka hän nyt vielä onkin testiajalla kuulemma. Hän ei myöskään pysty poistumaan kampusalueelta ilman superspesiaalilupaa, joten todellakin suostuin, kun hän pyysi, josko voisin ostaa hänelle nenäliinoja hänen puolestaan. Toivoo Emma, jonka käsilaukusta löytyy aina nenäliinoja.

Ah, palatakseni taas opintojen pariin... Niin, turhauttavaa se on. Varsinkin niiden aakkosten opettelu. Ja tiedän, että kiinalaisille on vaikeaa opetella ääntämään korealaisia aakkosia, mutta välillä on hirmuisen ärsyttävää, kun joillekin ei mene perille asiat. Kuulosti ehkä vähän ilkeältä – en tiedä -, mutta kun joskus tuntuu, etteivät jotkut jaksa edes opetella asioita. Ja sen näkee muun muassa siitä, ettei läksyjäkään ole tehty ja opettajakin turhautuu. Ja koska tämä on periaatteessa vapaaehtoista opiskelua (joka maksaa ihan mukavasti), niin tavallaan haluaisi nähdä enemmän motivaatiota kieltä kohtaan.

On siellä kyllä pari kiinalaistyttöä, joista toinen ilmeisesti feilasi myös level 1:sen - ja toinen on kai opiskellut koreaa itsenäisesti, koska olen hänen kanssaan koreaksi englannin pienoisella avustuksella kommunikoinut. Kutsui minut jopa tulevana maanantaina kämpilleen syömään kiinalaista ruokaa ja opiskelemaan koreaa. Kysyi tänään, tykkäänkö tomaatista, ilmeisesti kokkailuaan varten. Awwws!

Ensi viikolla aletaan taas grammaria jauhamaan. Odotan innolla (not, koska inhoan grammaria yli kaiken, oli kyse sitten mistä kielestä tahansa)...

Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on myös koulua jouluaattona! Ainoastaan 25. päivä ensi viikolla on vapaata. Jännää. Eipä sillä toisaalta väliä ole, sillä jouluspiritti on tiessään. Kyllä, täällä raikaavat joululaulut – vieläpä samat miljoona kertaa, että varmasti ehtii niihin kyllästyä yäk – ja jouluvalot tuikkivat silmissä jo pelkästä ajatuksesta – korealaiset ottavat tämän koristelemisen very seriously – ja ravintoloissa näkee tarjoilijoita pukeutuneina punaiseen ja valkoiseen nuttuun. Mutta ei se siitä se joulufiilis synny. Oikeastaan se on ollut kadoksissa jo monet vuodet, ja ainut asia, mitä kaipaan, on... kinkun tuoksu. KOSKA RAAAH SYÖKÄÄ LIHAA ! Joo...

Koreassa on hengailtu nyt yli 3 kuukautta, ja se sai minut miettimään hirveästi tulevaisuutta. I don't know why... Monet paikalliset ovat ihailleet rohkeuttani tulla tänne ja kertoneet, kuinka kateellisia ovat meikäläisen ”free spirit”:iydelle. Ja kun kerron, etten yhtään tiedä, kauanko viivyn Koreassa, ihailevat huokailut nousevat usein yhä vain korkeampiin sfääreihin.

Noh, kiitos vaan näistä huokailuista, mutta en itse koe olevani hirveän ”free spirit”. Tai helppoa se ei ainakaan ole. Vaikka kuljenkin täällä päivä kerrallaan -asenteella, en voi olla miettimättä, missäköhän olen 5 vuoden päästä tai minkähän ammatin sitä itselleni hankkisin tai pääsenköhän töihin, mistä tykkään eikä se tuntuisi edes niin työltä, koska tykkäisin siitä niin paljon. Nämä ovat varmasti kaikille aika tuttuja kysymyksiä, enkä ole ainut, joka niitä miettii. Hmm...

Nojuu, ei kai tässä sen kummempaa tällä kertaa. Kiirettä pitää... See uuuu !

Heippa loma, oli kiva tavata

Loma vetelee viimeisiään ja huomenna (tai tänään... vuorokausi näköjään vaihtui jo) olisi taas löydettävä itsensä koulun penkiltä, uusien opiskelijatovereiden ympäriltä. Saas nähdä, onko seuraavakin kokoonpano suomalainen vs. kiinalaiset.

Loma meni nopeasti, ja hetkellisestä vapaudesta nautiskellen. Oli pari päivää, kun en tehnyt mitään. Olin vain kämpillä, ja taisin nukkuakin joskus 12 tuntia. Ihanaa! Sain myös hankittua puhelinliittymän, prepaidilla mennään. Mutta onpahan ainakin netti ja puhelinnumero. Vihdoin ja viimein.

Tässä kuvien muodossa jotain, mitä teinkään lomalla (sen speed-datingin lisäksi höhöö)... Jaaaa tajusin juuri, ettei niitä kuvia paljon ole. Oh well, whatever. Enjoy anyways.

Ei, en kestä! Minähän en siis osaa ottaa itseäni kovinkaan vakavasti. Olen oikeastaan aika huono siinä. Tykkään pelleillä ja olla idiootti joskus. Niin kuin tässä kuvassa, melkoisella ilmeellä mennään. Ei, en edes kadu sen julkaisemista täällä! Tehkää perässä - jos pystytte!

Olin saksalaisen kamuni kanssa Myeongdongissa, testattiin metroasemalla näitä "kermaisia" herkkuja, mitkä aikas herkkuja kyllä olivatkin!

Kävimme Lotte Worldissa, suuressa huvipuistossa luokkakavereiden sekä opettajamme kanssa. Huvipuistohan on siis aika huge, siellä on sisä- että ulkotilat. Ulkona oli pirun kylmä, silmät vuotivat karusellissa ympyrää vedellessä... Mutta hauskaa oli! Eniten ihmetystä ja kummastusta herättivät sisällä käytäviä pitkin tanssineet vähäpukeiset länkkärineidit jouluisissa asuissaan. Oli heitä myös jonkun kerrosbussin istuimiltakin roikkumassa. Ja vähän paremmin pukeutunut joulupukki soitti kitaraa sen bussin yläkerrassa. Tuota... Joo. En halua kommentoida enempää asiaa.

Kas tässä, ihmiset, parhain katuruokajälkkäreistä - hotteok ! Näitä on kaikenlaisia, mutta meitsin personal favoritti on se, missä on sisällä sokeria ja hunajaa. Se on juuri sellainen makea herkku, mistä tykkään. Koska kaikki makea rocks. Ei tosin kaikki. Mutta melkein.

Näin saattaa käydä ahkeralle klubeilijalle. Siis ihan älytöntä, miten huonoon kuntoon voivat kengät mennä klubeja ja baareja kierrellessä. Nämä olivat vielä lempparikengät... Yhyy.

Koska ruokakuvia ei voi koskaan olla liikaa...

Hei olen muumimamma...

... Mutta on se hanbok, korealaisten perinneasu, aika nätti kyllä! Korealaisten päällä vieläkin nätimpi... Myeongdongissa pystyy turistikeskuksessa missä lie kokeilemaan kyseistä kokonaisuutta ilmaiseksi. Auttavat vielä ihan pukeutumisessakin (mikä ei ole kauhea vaiva muutenkaan). Kamera pitää tosin itse ottaa mukaan. Suosittelen, kivaa oli! Toista kertaa tällaista sovitin, toissa kesänäkin täällä lomaillessa tuli tätä kokeiltua - tämän kertainen taisi vain olla hieman nätimpi.

Jeesboks. Sellaista pientä. See ya!

Deittailukulttuuri Koreassa part2

Hupsis, Suomen itsenäisyyspäivästä ja meikäläisen speed-datingista on hurahtanut jo viikko. Kiirettä on pitänyt, vaikka lomalla olenkin ollut, enkä ole kerennyt juuri blogiakaan pahemmin päivitellä. Sorry...

Anyways, speed-dating eventtiä vietettiin toisen suomalaisen tytön kanssa tosiaan viime viikon lauantaina. Itse asiassa tapasimme muutama tunti ennen tapahtumaa, ja käväisimme eurooppalaisilla joulumarkkinoillakin! Harmi vain, että tungosta riitti, eikä paikalla pystynyt juuri liikkumaan, joten käynti jäi melko lyhyeen. Oli kuitenkin kiva, että se oli vetänyt niinkin paljon väkeä puoleensa - kaiken maalaisia ja -ikäisiä!

Kiitos toiselle suomalaiselle kuvasta! Omani oli heilahtavaa laatua...

Siirryttiin sitten Sinchoniin, missä speed-dating oli. Käytiin syömässä ja jälkkäreilläkin.

Markkinoilta lähdettäessämme mainitsin ohimennen toiselle suomalaiselle eräästä hassusta viikon takaisesta jutusta, mikä on täälläkin kerrottava. Ja siis tämä on niiiin älytön juttu, että oli itsekin vaikea uskoa sitä ensin. Miten se voi tapahtua?? Pyörittelen vieläkin päätäni tässä ja totean, että Seoul on oikeasti aika pieni paikka.

Noniin, eli siis... Muistatte varmaan ne treffit, mistä kerroin? Mistä en ollut aluksi varma, olivatko ne perus hangoutit vai treffit ja sitten ilmeni, että eiköhän ne treffit olleet? Taisin kertoa niistä part 1:sessä... Emme tosiaan ole olleet missään yhteyksissä keskenämme toisen osapuolen kanssa, ja BAM – pari viikkoa sitten tuli viesti kakao talkkiin tältä kyseiseltä tyypiltä. Toinen tiedusteli, menenkö johonkin baariin seuraavan viikon lauantaina. Olin tuolloin parin kaverin kanssa kahvilassa ja kummastelimme yhdessä viestiä. Miksi olisin menossa tuohon never-heard baariin lauantaina? Oliko siellä kenties joku tapahtuma tuolloin vai...?

Vastasin, että en ole menossa, sillä tapaan ystäväni tuolloin, ja että jos toinen haluaa hengailla, niin toki voimme, mutta lauantaina olen varattu.

Kuinka ollakaan, suomalaisen tytön kanssa juteltuamme selvisi, että tämä kyseinen baari oli speed-dating eventin paikka. Kun karu totuus valkeni, en kyennyt peittämään shokkiani. Siis tämä deittikamuni oli kanssa menossa sinne speed-datingiin ja jotenkin hän tiesi, että minäkin olin menossa sinne ja kysyi siksi asiasta? It all made sense now!

… Äkkiä en olisi halunnutkaan mennä speed-datingiin. ”Eiiiii voiiii ollaaaa tottaaa!!” voivottelin kaverilleni ja tunsin suurta halua vajota maan alle. Sitten kokosin itseni ja pohdiskelin, että mitä siitä, jos deittikaverinikin olisi siellä. Not a big deal, eh?

Pohdimme myös kovasti, mistä hemmetistä toinen oli saanut selville, että olin tulossa speed-datingille. Löydettyämme hyvän myöhäisluonaspaikan, päätin viestitellä miehelle, että sorry vaan, mutten tiennyt, että menisimme juuri sinne baariin ja mistä sait tietää, että olen tulossa? Selvisi, että jossain nettisivuilla oli kaikkien osallistujien nimet näkyvillä. Excuse me?! Kävimme tsekkaamassa järjestäjän nettisivut, mutta emme löytäneet mitään. Olimme silti hitusen närkästyneitä, että meidän nimemme olivat jossain listassa, mihin emme tietääksemme olleet antaneet lupaa. Weird...

Rentouduin jonkin verran, kun sain selvitettyä asiat treffikaverin kanssa (I wasn't lying about the Saturday!!). Huh!

Jälkkärin jälkeen oli aika suunnata kohti baaria, missä speed-dating oli. Paikan ulkopuolella viivyttelimme vielä hetken, sillä pienimuotoinen jännityksentapainen yllätti. Daaaamn! Tiesimme, että tämä olisi vain kokemus, emme olleet tosissamme etsimässä ketään. Ja silti se jännitti. Apuah...

Uskaltauduimme vihdoin ja viimein sisälle. Ja olimme paikan ensimmäiset naiset. Miehet tuijottivat kovinkin intensiivisen uteliaina meitä kahta, mikä nauratti. Baari oli hämärä, ja oikeastaan ainoat valonlähteet tulivat pöydille asetetuista kynttilöistä.

Pian paikalle lipui myös muita naisia, ja juteltuani kaikkien kanssa totesin itsekseni, että kaikki vaikuttivat todella mukavilta ja normaaleilta. Mitä nyt ymmärsin, niin kaikki olivat tulleet paikalle kokemuksen vuoksi. Hankala tietenkin sanoa, oliko tämä totuus, vai muutenko vain sanoivat noin.

Tapahtuman organisoija oli kivat puolisen tuntia myöhässä, mutta eipä tuo haitannut. Ehti pahempi jännitys häipyä odotellessa.

Sitten se alkoi. Speed-dating. Miehiä oli kai 9, naisia 8. Naiset kulkivat mieheltä miehelle tällä kertaa. Hahahhaa, kuulostaa taas sellaiselta miltä sen ei pitänyt kuulostaa – mutta ymmärsitte varmaan...

Treffikaverini lisäksi tapasin yhden tyypin, jonka kanssa olin jutellut hieman eräässä kielikahvilassa aika kauan aikaa sitten. Nuori äijä, taisi olla juuri ja juuri 20-vee. Hieman... outo. Toinen outo tapaus oli taiteilijamies, joka jakeli käyntikorttinsa jokaikiselle naiselle. Tyypin jutut olivat myös hieman outoja, tylsiä. Blääääh.

Oli siellä myös nuori rokkaripoika, joka kertoi soittavansa kitaraa. Hänen englantinsa oli hieman epämääräistä, joten hankala sanoa, oliko kitaran soitto ihan harrastus vaan vai työ. Veikkaisin kuitenkin, että harrastus.

Speed-dating meni jouhevasti eteenpäin, vaikka välillä olikin hankalaa, kun oli joku keskustelu kesken ja kello löi loppumisen merkkiä. 7 minuuttia meni jo??

Löytyikö ketään? - Nääääh, ei. Ketään tajunnan räjäyttävää ihmistä ei löytynyt. Vaikka onhan se hankala sanoa, kun se 7 minuuttia vain oli aikaa jutustella toisen kanssa. Toisaalta siinäkin ajassa saa jo jonkinlaista tuntumaa ihmisestä.

Mielenkiintoista se ainakin oli, vaikka en ehkä tekisi sitä uudestaan. Mutta siis olen tyytyväinen, että koin sen, ja olen sitäkin kokemusta rikkaampi, niin!

Speed-datingin loputtua eräs nainen kysyi - leikillään kai? - baarimikolta/paikan omistajalta (joka oli tosi söpö... hieman lyhyt vain), haluaisiko tämä lähteä treffeille joskus. Vastaus tuli nopeasti bumerangina takaisin: ”I'm gay!”, mille kaikki nauroivat.

Tähän randomiin loppuun päätän tämän part2:sen. Hope u enjoyed!

Viimeinen kuva googlesta.

Jakson loppu

Tänään vietettiin viimeistä "koulupäivää" jakson lopettajaisseremonian tahdissa. Koululle piti raahautua jo klo 9:40, kun itse seremonia alkoi kymmeneltä.

Minulla ei ollut etukäteen mitään hajua, mitä seremonia pitäisi sisällään. Enkä ollut ainut.

Ilmeisesti joku rehtori tms. piti ensin lyhyehkön puheen, mistä en ymmärtänyt oikeastaan mitään. Sen jälkeen jaettiin kai jokaisen luokan edustusoppilaalle (eli siis parhaimmalle) todistukset ja heistä otettiin yhteiskuva. Lisäksi pari opiskelijaa euroopasta piti esittelyt omista maistaan. Taisi olla Romania ja Tsekit mikä lienee maina. Opiskelijat puhuivat jo sen verran sujuvaa koreaa, että pystyivät pitämään esittelyt maistaan - wow! Respect!

Lisäksi siellä oli paljon lauluesityksiä, mitkä lähinnä muistuttivat jotain koe-esiintymisiä... Laulajat pistivät parastaan, jotkut ehkä vähän liiankin kilpailuhenkiseen sävyyn. Sellainen fiilis minulle ainakin tuli. Korean style? Maybe. Laulajien lisäksi lavalla nähtiin ryhmäesityksiä soitintenkin kanssa, niistä tykkäsin paljon.

Seremonia oli melko random, eikä tuntunut hirveän juhlalliselta. Porukka näpräsi aika ajoin kännyköitään, eikä aina seurannut, mitä lavalla tapahtui. Tapahtuma rullasi eteenpäin nopeassa tahdissa, melko tottuneesti. Jos tämmöinen on 4 kertaa vuodessa, niin en ihmettele.

Seremonian jälkeen siirryttiin opettajan johdolla luokkaan, missä puolet luokastamme vastaanotti todistukset level 1:sen onnistuneesta suorituksesta. Toinen puolikas - including me, mikä ei tullut yllätyksenä - ei saanut mitään. Paitsi kansion, mihin oli merkitty pistemäärät ja FAIL heti perään.

Mutta heiiiii, minäpäs sain tunnustuksen ainoana koko luokasta. "Olet opiskellut todella ahkerasti", opettaja sanoi ja ojensi kirjekuoren minulle hymyn kera. Kyllähän tuo lämmitti, vaikka kirjekuoresta paljastuikin kansio, minkä sisältä lehtiö. Ja epäilin, sainko tunnustuksen sen takia, koska olen ainut länkkäri kiinalaisten joukossa. Who knows! Kaikesta huolimatta ihan hyvältähän tuommoinen tuntui.

En ole osannut olla hirveän surullinen tuloksista. Opettaja sanoi kaikille feilanneille, että älkää huoliko, teillä on vielä mahdollisuus. Ja itse olen sitä mieltä, että testien tuloksilla ei ole periaatteessa mitään merkitystä niin kauan, kun itse tuntuu siltä, että on yrittänyt parhaansa ja on tyytyväinen omaan henkilökohtaiseen suoritukseensa. Kun puolentoista viikon jälkeen uusi jakso alkaa, ja lähden kertaamaan level 1:sta aivan alusta, tulen oppimaan kaiken vielä paremmin ja kunnollisemmin. Hopefully. I know it.

Tiedän myös, mitkä ovat heikot kohtani uuden kielen oppimisessa ja ne ovat ehdottomasti kirjoittaminen ja puhuminen. Niihin tulen kiinnittämään tarkemmin huomiota, kun jatkan matkaa korean kielen ihmeellisessä maailmassa. It's not about the destination - it's about the journey.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin päätän tämän postauksen, ja aloitan puolentoista viikon lomani. Minkä aikana saatan myös opiskella koreaa itsenäisesti, mutta voi olla myös, etten. Yritän katsoa paljon korealaisia draamoja, tavata kavereita, turisteilla ja nukkua paljon. Se on aika hyvä plääni.

Tässä vielä meidän luokkakuva, mistä puuttuu kai 1 henkilö. Opettaja etualalla - hän otti selfie stickillään kuvan meistä kaikista. Tässä teille tehtävä: etsikää Emma. Se ei ole ainakaan tuo, joka paistaa joukosta kuin Naantalin aurinko. Hahahaha. Joo ehkä nää tyypit ei tapa mua, jos laitan tän tänne. Ei ne tätä kuitenkaan lue.

Mikä on kun ei taidot riitä

Tänään se päivä sitten tuli. Kun mikään ei mennyt putkeen – takana ärsyttävin päivä Koreassa so far. Voihan syvä huokaus sentään.

Let me tell u, koska jonnekin on tämäkin muistiin kirjoitettava.

Aamulla heräsin puoli kahdeksalta, sillä piti käydä hakemassa Alien registration card – vihdoin ja viimein. Ulostautuessani päädyin keskelle lumipyryä ja -2 asteen pikkupakkasta, mikä ei tuntunut pieneltä purevan tuulen takia. Eilen säätilanne oli vielä hupparille oikein suosiollinen – tänään joulukuun ensimmäisenä päivänä kaikki oli toisin ja päälle oli ehdottomasti vedettävä talvitakki myräkästä selviytyäkseen. Hrr!

Noh, hain korttini immigrationista ja kämpille takaisin tullessa huomasin, että se menee vanhaksi jo maaliskuun puolessa välissä... Siis mitäääähh! Sen pitäisi nimittäin mennä vanhaksi vasta kesäkuun puolessa välissä. Tuskastelin korttini kanssa, ja mietin, että näin voi käydä vain minulle. Lisää edes takaisin ravaamista ja asioiden selvittelyä tiedossa taas lähitulevaisuudessa. Murrrrr!

Luin kämpillä vielä hetken testiin, ennen kuin oli lähdettävä kohti koulua.

Jos päivä alkoi huonosti, niin olisi kai se pitänyt arvata, että yhtä huonosti se jatkuisikin. Testi meni nimittäin ihan plörinäksi. Sekä kirjoitus- että puhumisosiot. Molemmat. Puhumisosiossa en aika ajoin ymmärtänyt, mitä opettaja sanoi enkä aina käsittänyt, mitä oudoissa piirroskuvissa haettiin (siis mitä tässä kuvassa nyt halutaan kertoa, häh?) ja vastasin kysymyksiin todella hämärästi. Puhumisosion jälkeen olivat testit osaltani suoritettu, ja lähdin paikalta erittäin, erittäin kettuuntuneena. Ymmärsin, että en pääsisi läpi noita tenttejä, eikä huomisen toinen puolikas tule sitä auttamaan, vaikka kyseessä ovatkin vahvimmat osa-alueeni eli kuuntelu ja lukemisen ymmärtäminen. Arvosana ei vaan tule nousemaan sieltä ojasta, mistä lie. Niin että voin melko varmasti todeta, että joudun level 1:sen uudelleen kertaamaan. Vaikka se hieman nolottaakin sanoa, mutta ei se kellään meidän luokalla helppoa ole ollut. Osaan mielestäni level 1:sen asiat aika hyvin, mutta testit ne ovat, jotka tasot määrittävät. Kirottua.

Tietysti tämä pistää miettimään, että onko korean kielen opiskelu minulle, jos en ensimmäiseltäkään tasolta läpi pääse. Aina kun hetkenkään pohdin tätä, totean, että... Hei. Minä en aio antaa periksi. Alku on aina hankalaa, riippuen tietysti ihmisestä, mutta anywayyyys – minä haluan edelleenkin oppia, ja jos joudun kertaamaan kurssin, niin sitten kertaan ja opin asiat paljon paremmin kuin edellisellä kerralla. Positive thinking, right?

Matkalla takaisin kämpille kävin ostamassa lohdukkeeksi hieman herkkuja kioskilta. Kauan ne eivät mieltä lämmittäneet, sillä kun saavuin kämpille, huomasin yhteisessä eteisessä, että joku oli pöllinyt sisätohvelini. SIIS KUKA PÖLLII 3000 WONIN SISÄTOHVELIT??? Osta omas. Hemmetti.

Tohveliskandaalin jälkeen päätin pysyä loppupäivän visusti sisätiloissa, unohtaa kaiken hetkeksi, mässyttää vaan herkkuja ja katsoa draamoja. Ja sen jälkeen yrittää vähän vielä opiskellakin huomiseen, viimeiseen koitokseen, vaikka tiedän, että se ei tule paljoa tässä vaiheessa enää auttamaan.

Että semmoinen päivä. Todella ärsyttävä. Piinaava. Näen varmaan jotain painajaisia siitä yöllä. Voinen vaan toivoa, ettei huomisesta tule ihan samanlaista. Yhyy.

No tahdon!

Hei apua, tajusin juuri, että Suomessa on tänään (ilmeisesti juurikin nyt) äänestys samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Facebookissa ei tosin ole viime päivinä voinut olla huomaamatta Tahdon -kuvia. Muuten tällä maapallon toisella puolella olen vähintäänkin ulapalla kaikesta, mitä Suomessa tapahtuu. Uutisia ei ole tullut seurattua. Äiti jaksoi jokin aika sitten infota, että Alexander Stubb oli käymässä Seoulissa. Joo. Okei.

Jaaaa juuri kun tämän kuvan tähän pläjäytin, ja kävin tsekkaamassa feissin, ilahduin suuresti. Se meni läpi! Wow!

Suomi, I'm so proud of you. Nyt tulee taas sellainen fiilis, että voisi olla juhlistamassa tätä kotimaassa. Kun olin Aupparina jenkeissä ja Suomi voitti jääkiekossa kultaa, tuntui niin väärältä olla maapallon toisella puolella. Katsoin haikeana netistä YleAreenasta voitonjuhlaa ja kuuntelin Poika saunoota. Äsh, osaankin olla aina väärässä paikassa väärään aikaan. Tai no... Itse asiassa juuri nyt tuntuu että olen ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja sitten kuitenkin haluaisin olla Suomessa juhlimassa. Hah, hard to explain. 

Koreassa samaa sukupuolta olevien liitot eivät ole mahdollisia. Vielä. Juttelin tällä viikolla asiasta ystäväni kanssa, joka randomisti otti asian esille. Se oli lyhyt jutustelu, mutta hän kertoi, että aihe on ollut pinnalla paljon Koreassa. Kai. Minähän en asiasta tiedä, koska en seuraa täälläkään uutisia. Voisin kyllä alkaa seurata paikallisia uutisia, niin tietäisin, mistä puhutaan.

Okei, mutta siis jes jes jes! Olen vieläkin vähän hämmentynyt (mutta positiivisesti siis) tuloksista. Se johtuu varmaan siitä, etten tiennyt, että se äänestys oli juurikin nyt. Ja voisinpa olla juhlistamassa tätä siellä, mutta en voi. Itse asiassa jos olisin Suomessa tänään, juhlistaisin tätä sekä kesätyöt loppuivat lentokentältä yhyy -tapahtumaa ex-työkamujen kanssa. Tuplapartyt. Koska siis sitä sesonkilentoa, missä olin töissä, niin sitä ei enää tulevana kesänä ole. Ja kaikki pläänit menivät nyt hieman uusiksi ensi kesän osalta, enkä tiedä yhtään ensi kesästä. Mitään. Yhtään mitään. Örps. Oh well, asioilla on tapana järjestyä. As always.

PEACE !

Deittailukulttuuri Koreassa part1

Ennen kuin tulin Koreaan, oli tiedossani se, että Koreassa ollaan ihan eri levelillä deittailussa kuin Suomessa. Silti se pääsi yllättämään. Se, kuinka erilaista se oikeasti onkaan. Täällä ihan oikeasti vallitsee oma deittailukulttuurinsa, minkälaista en Suomessa koe olevan.

Let's make it clear: Itsehän en siis ole deittaillut ketään ikinä Suomessa. Suhtautumiseni treffeillä käymiseen on melko vakava (en nyt parempaakaan sanaa keksinyt) – jos oikeasti tykkään TOSI paljon jostakusta ja vahvoja tunteita on puolin ja toisin, niin sitten mennään treffeille. Sellaista ihmistä nyt ei vain ole sattunut elämääni mistään putkahtamaan, mutta en ole oikeastaan ikinä ollut niinkään huolissani asiasta. It's gonna happen if it's gonna happen. Enkä koe siinä ajatuksessa olevan mitään kummallista.

Täällä Koreassa ”Onko sinulla poikaystävää?” -on normaalikysymys, kun tavataan joku eli siis kuka tahansa, ensimmäistä kertaa. Olen saanut ihmetystä osakseni, kun olen vastannut, ettei minulla ole poikaystävää. Seuraavaksi minulta kysytään, miksi minulla ei ole poikaystävää. Mihin taas vastaan, että se on outo kysymys – ei ole, kun ei ole. Tämä vastaus saa korealaiset vielä enemmän hämilleen, ja pitää yrittää selittää, että Suomessa on completely fine olla sinkku.

Korealaiset ovat ahkeraa deittailukansaa. Noh, varmasti on poikkeuksiakin, mutta suurin osa korealaisista pitää poika-/tyttöystävän löytämistä must-do:na.

Enkä ihmettele: jokaiselta odotetaan perheen perustamista jossain vaiheessa. Se on se kulttuuri. Poika-/tyttöystävän aktiivinen etsiminen on täysin normaalia. Ja varsin läpinäkyvää.

Eikä tämä minultakaan täysin huomaamatta ole jäänyt. Olenhan jo kerran käynyt puoliksi tietämättäni treffeillä täällä. Tai siis, olisi kai se pitänyt arvata, kun toinen joka ikinen ilta lähetti viestejä: ”Pääsitkö kotiin turvallisesti? Mitä teet nyt? Miten meni päivä? Hengaillaan joskus *silmäniskuhymiö* ?”

Sitten, kun mentiin ”hengailemaan”, tuli paljon kysymyksiä perheestä ja ”näytä kuvia perheestäsi”. Ja kun illallisen jälkeen siirryttiin irkkupubiin, tuli kysymys ”Noh, ootkos hengaillu tämmösissä paikoissa with other guys?” ja se oli hämmentävää, sillä en tiennyt, meinasiko se muita ihmisiä vai miespuolisia henkilöitä vai wooot. En enää edes muista, miten vastasin, haha. Varmaan kiersin sen jotenkin hassusti.

Kysyin sitten miespuoliselta paikalliselta ystävältäni jälkikäteen, olivatko kyseessä hänen mielestään treffit ja vastaus oli kyllä – treffit ne olivat. Anyways, en ole ollut treffityyppiin yhteyksissä sen koommin, vaikka välillä ollaankin törmätty kielikahvilassa (ja kerran eräässä puistossa myöhään perjantai-iltana, missä olin ystävien kanssa liikkeellä) sattumalta, moikattu awkwardisti ja that's it. Ihan mukava tyyppi, mutta not my type. Plus ärsyynnyin hieman siinä vaiheessa, kun näytin jotain kuvaa Suomesta kännykästäni ja toinen repi kännykkäni kädestäni ja alkoi itse selaamaan MINUN kuviani. Excuse me! Vaikkei siellä nyt mitään outoja kuvia olekaan, niin koin, että yksityisyyttäni loukattiin ja se ei tuntunut ollenkaan hyvältä.

Couple Culture on täällä näkyvillä kaikkialla. Kalenterikuukauden 14. päivät ovat lähes poikkeuksetta (huhtikuussa taisi olla Black Day, mikä on sinkkujen oma päivä) jonkinmoinen pariskuntien päivä. Myös joulua vietetään täällä pariskuntien tai ystävien kesken. Yleensä kuitenkin pariskuntien. Juttelin tässä yhtenä päivänä kielikahvilassa eräänkin miespuolisen kanssa, jonka mission oli kuulemma löytää tyttöystävä, jonka kanssa viettää joulu. Öööö okeiiiii. Totesin siihen, että good luck ja onhan sinulla vielä kuukausi aikaa löytää joulun viettokaveri... Huhhuh.

Couple Culture näkyy myös katukuvassa. Minne ikinä menetkin, on yksi pariskunta tuolla, toinen täällä. Käsi kädessä, onnellisen näköisesti kävelemässä. Iso juttu on myös pariskuntien samat vaatetuksetkin. Samat puserot, samat housut tai koko outfit täysin samaa mallistoa! Se on yleistä, ja siihenkin törmää äärettömän usein. Ja täytyy myöntää, että se on ihan söpöä. Varsinkin, kun sitä näkee myös vanhempien pariskuntien päällä. Awwww... Eikun siis...

Ah, ja miten sinkut etsivät puolisoa? There are many ways! Koreassa on esimerkiksi yleistä mennä sokkotreffeille. Se on normaalia, sanoisinko. Välillä vanhemmat saattavat yrittää matchailla lapsiaan toisilleen (ja se on kuulkaas siinä vaiheessa serious business, ja siltä kai odotetaan jo vähintään avioitumisaikeita), välillä kaverit tutustuttavat omiin kavereihinsa. Ja hei – onhan täällä speed datingkin. Myös ”normaalimmin” etsintää on – koulussa, töissä yms. Olen myös sattumoisin huomannut, että kielikahviloistakin tätä salakavalaa etsintää löytää. Joten, voisikin sanoa, että se on kaikkialla.

Niin että kyllä se on aika erilaista tuo deittailukulttuuri täällä kuin Suomessa. I know, I know, tuntuu hieman hölmöltä sanoa näin, kun ei oikein kokemusta ole, mutta kaikki perustuu siihen, mitä olen nähnyt. Ja kuullut. Ja lukenut. Ja onhan minulla se yksi treffikokemus täältä (no... lol).

Olen sitä mieltä, että meikäläisen The One on tuolla jossain, sanokoot kuka mitä vaan. Ja hän tupsahtaa elämääni jossain vaiheessa juuri silloin, kun vähiten sitä odotan. Olen aina ajatellut niin – eikä *kröhöm* niillä kaikilla lapsena katsomillani Disney -prinsessaleffoilla ole ollut mitään tekemistä asian kanssa *kröhöm* . No ehkä vähän.

Tämä postaus on part1, sillä part2 tulee käsittelemään SPEED-DATINGiä Koreassa. Kyllä, meikäläinen on menossa Suomen itsenäisyyspäivänä vähintäänkin lisää itsenäistymään pikadeitteilun merkeissä! Olen menossa sinne toisen suomalaisen tytön kanssa, jonka olen tavannut pari kertaa. Toisella kerralla puhuttiin enemmän ja todettiin, että olisi mielenkiintoista kokea tuo pikadeittailu, mikä on kovaa huutoa korealaisten keskuudessa. Tai ei ehkä ihan kovaa huutoa, mutta siis normaalia. For the science!

Part2 tulee siis käsittelemään meitsin kokemusta speed-datingista in a korean way. Tämä on tosin international speed-dating, mutta luultavasti ajaa saman asian. Luulisin, että se on mielenkiintoinen kokemus, mistä riittänee puhuttavaa pitkäksikin aikaa.

Tästäkin aiheesta voisi puhua pälpättää - tässä tapauksessa kirjoittaa - vaikka kuinka paljon, sillä se on oikeasti tosi mielenkiintoinen aihe. Siis... Koska se vaan on. Ja se on niin iso osa korealaista kulttuuria. Mikä on tosi jees, vaikka välillä pistää silmään vähän liikaakin. Oh well, part2:sta odotellessa!

Kuvatukset googlesta.

Lauluhaaste

Meillä on ensi viikon keskiviikkona viimeinen tapaaminen "Buddy Program":issa. Eli siis "tavataan paikallinen opiskelija ja jutellaan tai tehdään jotain kivaa yhdessä" -juttu. Jostain syystä kiinalaiset luokkakaverini innoistuivat kovasti 노래방 ista eli noraebangista (en ole varma kirjoitetaanko se noin hangulista) eli siis karaokesta. Jos joku ei satu tietämään, korealainen karaoke on melkoisen erilaista kuin suomalaisten. Se on ihan omaa laatuaan.

Täällä on erikseen karaoke- paikkoja - ja niitä on PALJON, sillä korealaiset rakastavat karaokea. Karaokeilu tapahtuu huoneissa, minne mennään yhdessä ystävien/työkavereiden/perheen kanssa ja... noh, lauletaan. Toki sinne voi myös tilata ruokia ja juomia, no worries. Olin tuossa pari viikkoa sitten parin kaverin kanssa viettämässä iltaa ja mentiin karaokepaikkaan 4 tunniksi... Ja voin kertoa, että oli aivan älyttömän hauskaa! Huomasin taas, kuinka paljon tykkään laulaa. Ja jostain syystä noraebangissa lauluäänikin kuulostaa aina paremmalta.

Anyways, the point is - ensi keskiviikkona menemme karaokeilemaan. Ilmeisesti. Korealaisten laulujen vetäminen ei vielä onnistu, mutta nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja opetella yhden koreankielisen laulun, jonka laulan keskiviikkona. Haastan itseni!

Lauluksi valitsin biisin, mikä on soinut päässäni eniten viime aikoina. Se on nimeltään 하늘을 달리다. Ja se on niiiiin hyvä!

Huh Gakin esittämänä:

Tsekatkaa myös youtube -staran Korean Englishmanin video, missä hänen koreaa taitamattomat ystävänsä yrittävät opetella laulua heidän ollessaan jenkeissä. Hulvatonta!

Olen vasta kerran lukaissut läpi sanat, joten matka on pitkä. Mutta eiköhän se tästä. Ehkä. Superkiireistä ollut viime aikoina, joten hammasta purren laulun purkamiseen käyn. I can do this!!

Tapahtumasta toiseen

Olipas päivä taas! Lauantain alkaessa en todellakaan olisi voinut aavistaa, mitä kaikkea se pitäisi sisällään! Minun piti vain tavata ystävä, käydä katsomassa paraati ja ehkä syömässä, tulla sitten takaisin kämpille koreaa opiskelemaan. Koska olen tämän viikon niin kipeänä ollut, että korean opiskelu on mennyt ihan plörinäksi. Oh well, kuinkas kävikään...

Tavattiin tosiaan ystävän kanssa Dongdaemun History and Culture Park:issa, mikä on vain yhden metroaseman päässä lähimmältä metroasemaltani. Meinasin kävellä, mutta lähtö viivästyi, joten menin suosiolla metrolla.

Pikachu paraati oli paraati, minkä halusimme nähdä. Paraati järjestettiin Seoulissa sen kunniaksi, että ensimmäistä kertaa korealainen oli voittanut jossain Pokemon -pelissä maailmanmestari -tittelin. Pokemon oli itselle kovin juttu ikinä heti siitä asti, kun ensimmäinen jakso pulpahti televisiosta ulos. Olin muistaakseni silloin 7- vuotias. Luulenpa, että aika monelle muullekin se oli iso juttu (ja ehkä vieläkin on?). Niinpä koin suurta nostalgian tunnetta, kun mietin Pokemonia ja Pika-Pika-Pikaa! Höhööh!

Kaivelin ensimmäisen suomenkielisen tunnarinkin youtubesta esille. Se on vieläkin niin eeppinen.

Dongdaemun Plazan lähettyvillä pyöri paljon Pikachu -asuihin sonnustautunutta väkeä. Itse olin vahingossa myös teemaväriin verhoutunut keltaisen talvitakkini ansiosta.

Enpä olisi uskonut, kuinka kreisiä menoa tanssivat Pikachut aiheuttaisivat. Suoraan sanottuna siellä oli kuolemanvaara, sillä heti kun Pikachut saapuivat ulos, hysteerisesti kiljuva ihmislauma ryntäsi eteenpäin, minä sen mukana. Tönimistä, mustelmia, pahaa mieltä; sitä se lähinnä aiheutti.

Lopputulos? Näin Pikachujen korvat.

Tämän ensimmäisen paraatin päätyttyä joku tuli kertomaan, että paraateja ei olisi enää. Myöhemmin kuulimme jostain kämäisestä kuulutuksesta puiston reunalla, että koska oli vaara, että lapset tallautuisivat kuoliaiksi (???), oli paraati peruutettu. Taaai jotain sellaista. Siis anteeksi mitä??

Okei, mielestäni koko tapahtuma oli melko lame. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että siihen suhteutettuna, kuinka paljon sitä lössiä siellä oli (= ihan mielettömästi), ei järjestyksenvalvojia ollut lähellekään tarpeeksi. En sitten tiedä, eivätkö he oikeasti odottaneet, että porukkaa ilmaantuisi niin paljon. Todella sekavaa toimintaa.

Päädyttiin katsomaan "Älä aja kännissä" tms. ryhmän tanssiesitystä.

Turhauduimme Pikachuun ja epämääräiseen meininkiin Dongdaemunissa ja päätimme lähteä. Ensin suunnitelma oli mennä katsomaan katuesityksiä, mutta sitten metroasemalla näin mainoksen Lantern Festivalseista ja muistin, että ne olivat vielä menossa.

Suhautimme metrolla lyhtyjä siis ihastelemaan! Sekin tosin pienen mutkan kautta...

Metroasemalta ylös noustuamme näimme Kimchi Festivals -telttoja. Pyörähdettiin sitten siellä, ihan nopeasti vain. Lyhtyfestareille matkatessamme huomasin, että erään kahvilan edustalla oli kuvausryhmää ja mielenkiintoni heräsi. Kuvattiinko tässä kenties jotain draamaa?

Vinkkasin ystäväni luokseni ja hän kysyi ilmeisesti joltain assistentilta koreaksi, ketä siellä kuvattiin. "Sistarin Dasomia", kuului vastaus. Ja kappas vaan, kameraryhmän takaa juuri silloin vilahti Dasom! Muutama sekunti vain, mutta tunnistin heti. Uteliaita ei ollut kuin muutama hassu vain, mutta kun mietin, että voisinko ottaa kuvan, oli ystäväni heti, että älä ota, se ei luultavasti ole sallittua. I know, I know - pics or didn't happen, mutta kuva jäi ottamatta. Ja epäselväksi jäi sekin, mitä siellä tarkalleen ottaen kuvattiin.

Siirrytiin siitä melko nopeasti pois, ja suunnattiin askeleemme lyhtyfestareille. Odotellessamme otettiin liuta selfietä/selcoja - ystäväni on kova niitä ottamaan. Tässä kuvia meistä, hän kun oli sitä mieltä, että voin niitä laittaa minne vain (yleensä kun en julkaise muista täällä kuvia, niin nyt on tällainen speciaalitapaus):

Jjjjooo, eiköhän nuo riitä!

Lyhtyfestari (hemmetti kun tuo suomalainen nimi onnistuu kuulostamaan niin kämäiseltäääää. Noh, olkoot) alkoi vähän viiden jälkeen. Ja se oli niiiiin cool! Coolimpi olisi varmaan ollut, jos olisi ollut coolimpi kamera kuin kännykän kamera. Oli se silti cool. Jengiä oli täälläkin liikenteessä ihan hirmuinen määrä, satoja ja satoja ja taas satoja! Tuuppauksilta ja mustelmilta ei täälläkään vältytty. Mutta se oli sentään worth it - toisin kuin Pikachu paraati fail.

Oli ihan älyttömän nättiä, jospa se noista kuvista jotenkin välittyisi! Tuo on siis 23.11. asti muistaakseni tuolla Cheonggyecheon Streamilla, alkaen klo 5.00 pm. Suosittelen lämpimästi siellä käväisemään, jos sattuu Seoulissa olemaan.

Lyhtyjen jälkeen oli nälkä melkoinen, ja suunnattiin syömään kanaa ravintolaan. Nomskis! Juteltiin paljon niitä näitä ja sain kuulla, että olen niin mahtava ja ihana ihminen, että olin aika otettu. Omaan kuulemma myös kivan persoonallisuuden ja ollaan samalla aaltopituudella ystäväni kanssa. Awww.

Täällä Koreassa ihmiset katsovat jotenkin enemmän persoonallisuutta ja minkälainen ihminen on ystävyyssuhteita solmiessaan. Siis kyllähän Suomessakin, mutta Koreassa jotenkin enemmän, ja siitä jaksetaan mainita kerta toisensa perään ja sitä vaalitaan.

P.S. Tässä tätä blogipostausta kirjoittaessani / kosteaa tukkaa suihkun jäljiltä kammatessani, oveni avautui ja kännykkää räpläävä aasialainen nuori mies ilmestyi sieltä. Tuijotin hetken aikaa puoliksi hämmentyneenä ja puoliksi shokissa tyyppiä, joka kännykän rämpläämisen jälkeen nosti katseensa minuun ja tajusi mokansa. "Ohh... *mutin mutin* sorryyy", kuului ja ovi meni rauhallisesti kiinni. Itsehän olisin tuossa tilanteessa panikoinut ja juossut äkkiä pois paikalta. Tämähän on siis tyttöjen kerros ja ylempi kerros on pojille. Meillä on numerolukot käytävälle johtavissa ovissa, mutta ilmeisesti pojilla on sama koodi tai ovi ei sattumoisin ollut nyt lukossa. Anyways, erehdyksiä sattuu, mutta tästä lähin laitan oman oveni lukkoon, vaikka olisinkin täällä. Yleensä kun niin en tee. Hrrrr, creepyä!