No tahdon!

Hei apua, tajusin juuri, että Suomessa on tänään (ilmeisesti juurikin nyt) äänestys samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Facebookissa ei tosin ole viime päivinä voinut olla huomaamatta Tahdon -kuvia. Muuten tällä maapallon toisella puolella olen vähintäänkin ulapalla kaikesta, mitä Suomessa tapahtuu. Uutisia ei ole tullut seurattua. Äiti jaksoi jokin aika sitten infota, että Alexander Stubb oli käymässä Seoulissa. Joo. Okei.

Jaaaa juuri kun tämän kuvan tähän pläjäytin, ja kävin tsekkaamassa feissin, ilahduin suuresti. Se meni läpi! Wow!

Suomi, I'm so proud of you. Nyt tulee taas sellainen fiilis, että voisi olla juhlistamassa tätä kotimaassa. Kun olin Aupparina jenkeissä ja Suomi voitti jääkiekossa kultaa, tuntui niin väärältä olla maapallon toisella puolella. Katsoin haikeana netistä YleAreenasta voitonjuhlaa ja kuuntelin Poika saunoota. Äsh, osaankin olla aina väärässä paikassa väärään aikaan. Tai no... Itse asiassa juuri nyt tuntuu että olen ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja sitten kuitenkin haluaisin olla Suomessa juhlimassa. Hah, hard to explain. 

Koreassa samaa sukupuolta olevien liitot eivät ole mahdollisia. Vielä. Juttelin tällä viikolla asiasta ystäväni kanssa, joka randomisti otti asian esille. Se oli lyhyt jutustelu, mutta hän kertoi, että aihe on ollut pinnalla paljon Koreassa. Kai. Minähän en asiasta tiedä, koska en seuraa täälläkään uutisia. Voisin kyllä alkaa seurata paikallisia uutisia, niin tietäisin, mistä puhutaan.

Okei, mutta siis jes jes jes! Olen vieläkin vähän hämmentynyt (mutta positiivisesti siis) tuloksista. Se johtuu varmaan siitä, etten tiennyt, että se äänestys oli juurikin nyt. Ja voisinpa olla juhlistamassa tätä siellä, mutta en voi. Itse asiassa jos olisin Suomessa tänään, juhlistaisin tätä sekä kesätyöt loppuivat lentokentältä yhyy -tapahtumaa ex-työkamujen kanssa. Tuplapartyt. Koska siis sitä sesonkilentoa, missä olin töissä, niin sitä ei enää tulevana kesänä ole. Ja kaikki pläänit menivät nyt hieman uusiksi ensi kesän osalta, enkä tiedä yhtään ensi kesästä. Mitään. Yhtään mitään. Örps. Oh well, asioilla on tapana järjestyä. As always.

PEACE !

Deittailukulttuuri Koreassa part1

Ennen kuin tulin Koreaan, oli tiedossani se, että Koreassa ollaan ihan eri levelillä deittailussa kuin Suomessa. Silti se pääsi yllättämään. Se, kuinka erilaista se oikeasti onkaan. Täällä ihan oikeasti vallitsee oma deittailukulttuurinsa, minkälaista en Suomessa koe olevan.

Let's make it clear: Itsehän en siis ole deittaillut ketään ikinä Suomessa. Suhtautumiseni treffeillä käymiseen on melko vakava (en nyt parempaakaan sanaa keksinyt) – jos oikeasti tykkään TOSI paljon jostakusta ja vahvoja tunteita on puolin ja toisin, niin sitten mennään treffeille. Sellaista ihmistä nyt ei vain ole sattunut elämääni mistään putkahtamaan, mutta en ole oikeastaan ikinä ollut niinkään huolissani asiasta. It's gonna happen if it's gonna happen. Enkä koe siinä ajatuksessa olevan mitään kummallista.

Täällä Koreassa ”Onko sinulla poikaystävää?” -on normaalikysymys, kun tavataan joku eli siis kuka tahansa, ensimmäistä kertaa. Olen saanut ihmetystä osakseni, kun olen vastannut, ettei minulla ole poikaystävää. Seuraavaksi minulta kysytään, miksi minulla ei ole poikaystävää. Mihin taas vastaan, että se on outo kysymys – ei ole, kun ei ole. Tämä vastaus saa korealaiset vielä enemmän hämilleen, ja pitää yrittää selittää, että Suomessa on completely fine olla sinkku.

Korealaiset ovat ahkeraa deittailukansaa. Noh, varmasti on poikkeuksiakin, mutta suurin osa korealaisista pitää poika-/tyttöystävän löytämistä must-do:na.

Enkä ihmettele: jokaiselta odotetaan perheen perustamista jossain vaiheessa. Se on se kulttuuri. Poika-/tyttöystävän aktiivinen etsiminen on täysin normaalia. Ja varsin läpinäkyvää.

Eikä tämä minultakaan täysin huomaamatta ole jäänyt. Olenhan jo kerran käynyt puoliksi tietämättäni treffeillä täällä. Tai siis, olisi kai se pitänyt arvata, kun toinen joka ikinen ilta lähetti viestejä: ”Pääsitkö kotiin turvallisesti? Mitä teet nyt? Miten meni päivä? Hengaillaan joskus *silmäniskuhymiö* ?”

Sitten, kun mentiin ”hengailemaan”, tuli paljon kysymyksiä perheestä ja ”näytä kuvia perheestäsi”. Ja kun illallisen jälkeen siirryttiin irkkupubiin, tuli kysymys ”Noh, ootkos hengaillu tämmösissä paikoissa with other guys?” ja se oli hämmentävää, sillä en tiennyt, meinasiko se muita ihmisiä vai miespuolisia henkilöitä vai wooot. En enää edes muista, miten vastasin, haha. Varmaan kiersin sen jotenkin hassusti.

Kysyin sitten miespuoliselta paikalliselta ystävältäni jälkikäteen, olivatko kyseessä hänen mielestään treffit ja vastaus oli kyllä – treffit ne olivat. Anyways, en ole ollut treffityyppiin yhteyksissä sen koommin, vaikka välillä ollaankin törmätty kielikahvilassa (ja kerran eräässä puistossa myöhään perjantai-iltana, missä olin ystävien kanssa liikkeellä) sattumalta, moikattu awkwardisti ja that's it. Ihan mukava tyyppi, mutta not my type. Plus ärsyynnyin hieman siinä vaiheessa, kun näytin jotain kuvaa Suomesta kännykästäni ja toinen repi kännykkäni kädestäni ja alkoi itse selaamaan MINUN kuviani. Excuse me! Vaikkei siellä nyt mitään outoja kuvia olekaan, niin koin, että yksityisyyttäni loukattiin ja se ei tuntunut ollenkaan hyvältä.

Couple Culture on täällä näkyvillä kaikkialla. Kalenterikuukauden 14. päivät ovat lähes poikkeuksetta (huhtikuussa taisi olla Black Day, mikä on sinkkujen oma päivä) jonkinmoinen pariskuntien päivä. Myös joulua vietetään täällä pariskuntien tai ystävien kesken. Yleensä kuitenkin pariskuntien. Juttelin tässä yhtenä päivänä kielikahvilassa eräänkin miespuolisen kanssa, jonka mission oli kuulemma löytää tyttöystävä, jonka kanssa viettää joulu. Öööö okeiiiii. Totesin siihen, että good luck ja onhan sinulla vielä kuukausi aikaa löytää joulun viettokaveri... Huhhuh.

Couple Culture näkyy myös katukuvassa. Minne ikinä menetkin, on yksi pariskunta tuolla, toinen täällä. Käsi kädessä, onnellisen näköisesti kävelemässä. Iso juttu on myös pariskuntien samat vaatetuksetkin. Samat puserot, samat housut tai koko outfit täysin samaa mallistoa! Se on yleistä, ja siihenkin törmää äärettömän usein. Ja täytyy myöntää, että se on ihan söpöä. Varsinkin, kun sitä näkee myös vanhempien pariskuntien päällä. Awwww... Eikun siis...

Ah, ja miten sinkut etsivät puolisoa? There are many ways! Koreassa on esimerkiksi yleistä mennä sokkotreffeille. Se on normaalia, sanoisinko. Välillä vanhemmat saattavat yrittää matchailla lapsiaan toisilleen (ja se on kuulkaas siinä vaiheessa serious business, ja siltä kai odotetaan jo vähintään avioitumisaikeita), välillä kaverit tutustuttavat omiin kavereihinsa. Ja hei – onhan täällä speed datingkin. Myös ”normaalimmin” etsintää on – koulussa, töissä yms. Olen myös sattumoisin huomannut, että kielikahviloistakin tätä salakavalaa etsintää löytää. Joten, voisikin sanoa, että se on kaikkialla.

Niin että kyllä se on aika erilaista tuo deittailukulttuuri täällä kuin Suomessa. I know, I know, tuntuu hieman hölmöltä sanoa näin, kun ei oikein kokemusta ole, mutta kaikki perustuu siihen, mitä olen nähnyt. Ja kuullut. Ja lukenut. Ja onhan minulla se yksi treffikokemus täältä (no... lol).

Olen sitä mieltä, että meikäläisen The One on tuolla jossain, sanokoot kuka mitä vaan. Ja hän tupsahtaa elämääni jossain vaiheessa juuri silloin, kun vähiten sitä odotan. Olen aina ajatellut niin – eikä *kröhöm* niillä kaikilla lapsena katsomillani Disney -prinsessaleffoilla ole ollut mitään tekemistä asian kanssa *kröhöm* . No ehkä vähän.

Tämä postaus on part1, sillä part2 tulee käsittelemään SPEED-DATINGiä Koreassa. Kyllä, meikäläinen on menossa Suomen itsenäisyyspäivänä vähintäänkin lisää itsenäistymään pikadeitteilun merkeissä! Olen menossa sinne toisen suomalaisen tytön kanssa, jonka olen tavannut pari kertaa. Toisella kerralla puhuttiin enemmän ja todettiin, että olisi mielenkiintoista kokea tuo pikadeittailu, mikä on kovaa huutoa korealaisten keskuudessa. Tai ei ehkä ihan kovaa huutoa, mutta siis normaalia. For the science!

Part2 tulee siis käsittelemään meitsin kokemusta speed-datingista in a korean way. Tämä on tosin international speed-dating, mutta luultavasti ajaa saman asian. Luulisin, että se on mielenkiintoinen kokemus, mistä riittänee puhuttavaa pitkäksikin aikaa.

Tästäkin aiheesta voisi puhua pälpättää - tässä tapauksessa kirjoittaa - vaikka kuinka paljon, sillä se on oikeasti tosi mielenkiintoinen aihe. Siis... Koska se vaan on. Ja se on niin iso osa korealaista kulttuuria. Mikä on tosi jees, vaikka välillä pistää silmään vähän liikaakin. Oh well, part2:sta odotellessa!

Kuvatukset googlesta.

Lauluhaaste

Meillä on ensi viikon keskiviikkona viimeinen tapaaminen "Buddy Program":issa. Eli siis "tavataan paikallinen opiskelija ja jutellaan tai tehdään jotain kivaa yhdessä" -juttu. Jostain syystä kiinalaiset luokkakaverini innoistuivat kovasti 노래방 ista eli noraebangista (en ole varma kirjoitetaanko se noin hangulista) eli siis karaokesta. Jos joku ei satu tietämään, korealainen karaoke on melkoisen erilaista kuin suomalaisten. Se on ihan omaa laatuaan.

Täällä on erikseen karaoke- paikkoja - ja niitä on PALJON, sillä korealaiset rakastavat karaokea. Karaokeilu tapahtuu huoneissa, minne mennään yhdessä ystävien/työkavereiden/perheen kanssa ja... noh, lauletaan. Toki sinne voi myös tilata ruokia ja juomia, no worries. Olin tuossa pari viikkoa sitten parin kaverin kanssa viettämässä iltaa ja mentiin karaokepaikkaan 4 tunniksi... Ja voin kertoa, että oli aivan älyttömän hauskaa! Huomasin taas, kuinka paljon tykkään laulaa. Ja jostain syystä noraebangissa lauluäänikin kuulostaa aina paremmalta.

Anyways, the point is - ensi keskiviikkona menemme karaokeilemaan. Ilmeisesti. Korealaisten laulujen vetäminen ei vielä onnistu, mutta nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja opetella yhden koreankielisen laulun, jonka laulan keskiviikkona. Haastan itseni!

Lauluksi valitsin biisin, mikä on soinut päässäni eniten viime aikoina. Se on nimeltään 하늘을 달리다. Ja se on niiiiin hyvä!

Huh Gakin esittämänä:

Tsekatkaa myös youtube -staran Korean Englishmanin video, missä hänen koreaa taitamattomat ystävänsä yrittävät opetella laulua heidän ollessaan jenkeissä. Hulvatonta!

Olen vasta kerran lukaissut läpi sanat, joten matka on pitkä. Mutta eiköhän se tästä. Ehkä. Superkiireistä ollut viime aikoina, joten hammasta purren laulun purkamiseen käyn. I can do this!!

Tapahtumasta toiseen

Olipas päivä taas! Lauantain alkaessa en todellakaan olisi voinut aavistaa, mitä kaikkea se pitäisi sisällään! Minun piti vain tavata ystävä, käydä katsomassa paraati ja ehkä syömässä, tulla sitten takaisin kämpille koreaa opiskelemaan. Koska olen tämän viikon niin kipeänä ollut, että korean opiskelu on mennyt ihan plörinäksi. Oh well, kuinkas kävikään...

Tavattiin tosiaan ystävän kanssa Dongdaemun History and Culture Park:issa, mikä on vain yhden metroaseman päässä lähimmältä metroasemaltani. Meinasin kävellä, mutta lähtö viivästyi, joten menin suosiolla metrolla.

Pikachu paraati oli paraati, minkä halusimme nähdä. Paraati järjestettiin Seoulissa sen kunniaksi, että ensimmäistä kertaa korealainen oli voittanut jossain Pokemon -pelissä maailmanmestari -tittelin. Pokemon oli itselle kovin juttu ikinä heti siitä asti, kun ensimmäinen jakso pulpahti televisiosta ulos. Olin muistaakseni silloin 7- vuotias. Luulenpa, että aika monelle muullekin se oli iso juttu (ja ehkä vieläkin on?). Niinpä koin suurta nostalgian tunnetta, kun mietin Pokemonia ja Pika-Pika-Pikaa! Höhööh!

Kaivelin ensimmäisen suomenkielisen tunnarinkin youtubesta esille. Se on vieläkin niin eeppinen.

Dongdaemun Plazan lähettyvillä pyöri paljon Pikachu -asuihin sonnustautunutta väkeä. Itse olin vahingossa myös teemaväriin verhoutunut keltaisen talvitakkini ansiosta.

Enpä olisi uskonut, kuinka kreisiä menoa tanssivat Pikachut aiheuttaisivat. Suoraan sanottuna siellä oli kuolemanvaara, sillä heti kun Pikachut saapuivat ulos, hysteerisesti kiljuva ihmislauma ryntäsi eteenpäin, minä sen mukana. Tönimistä, mustelmia, pahaa mieltä; sitä se lähinnä aiheutti.

Lopputulos? Näin Pikachujen korvat.

Tämän ensimmäisen paraatin päätyttyä joku tuli kertomaan, että paraateja ei olisi enää. Myöhemmin kuulimme jostain kämäisestä kuulutuksesta puiston reunalla, että koska oli vaara, että lapset tallautuisivat kuoliaiksi (???), oli paraati peruutettu. Taaai jotain sellaista. Siis anteeksi mitä??

Okei, mielestäni koko tapahtuma oli melko lame. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että siihen suhteutettuna, kuinka paljon sitä lössiä siellä oli (= ihan mielettömästi), ei järjestyksenvalvojia ollut lähellekään tarpeeksi. En sitten tiedä, eivätkö he oikeasti odottaneet, että porukkaa ilmaantuisi niin paljon. Todella sekavaa toimintaa.

Päädyttiin katsomaan "Älä aja kännissä" tms. ryhmän tanssiesitystä.

Turhauduimme Pikachuun ja epämääräiseen meininkiin Dongdaemunissa ja päätimme lähteä. Ensin suunnitelma oli mennä katsomaan katuesityksiä, mutta sitten metroasemalla näin mainoksen Lantern Festivalseista ja muistin, että ne olivat vielä menossa.

Suhautimme metrolla lyhtyjä siis ihastelemaan! Sekin tosin pienen mutkan kautta...

Metroasemalta ylös noustuamme näimme Kimchi Festivals -telttoja. Pyörähdettiin sitten siellä, ihan nopeasti vain. Lyhtyfestareille matkatessamme huomasin, että erään kahvilan edustalla oli kuvausryhmää ja mielenkiintoni heräsi. Kuvattiinko tässä kenties jotain draamaa?

Vinkkasin ystäväni luokseni ja hän kysyi ilmeisesti joltain assistentilta koreaksi, ketä siellä kuvattiin. "Sistarin Dasomia", kuului vastaus. Ja kappas vaan, kameraryhmän takaa juuri silloin vilahti Dasom! Muutama sekunti vain, mutta tunnistin heti. Uteliaita ei ollut kuin muutama hassu vain, mutta kun mietin, että voisinko ottaa kuvan, oli ystäväni heti, että älä ota, se ei luultavasti ole sallittua. I know, I know - pics or didn't happen, mutta kuva jäi ottamatta. Ja epäselväksi jäi sekin, mitä siellä tarkalleen ottaen kuvattiin.

Siirrytiin siitä melko nopeasti pois, ja suunnattiin askeleemme lyhtyfestareille. Odotellessamme otettiin liuta selfietä/selcoja - ystäväni on kova niitä ottamaan. Tässä kuvia meistä, hän kun oli sitä mieltä, että voin niitä laittaa minne vain (yleensä kun en julkaise muista täällä kuvia, niin nyt on tällainen speciaalitapaus):

Jjjjooo, eiköhän nuo riitä!

Lyhtyfestari (hemmetti kun tuo suomalainen nimi onnistuu kuulostamaan niin kämäiseltäääää. Noh, olkoot) alkoi vähän viiden jälkeen. Ja se oli niiiiin cool! Coolimpi olisi varmaan ollut, jos olisi ollut coolimpi kamera kuin kännykän kamera. Oli se silti cool. Jengiä oli täälläkin liikenteessä ihan hirmuinen määrä, satoja ja satoja ja taas satoja! Tuuppauksilta ja mustelmilta ei täälläkään vältytty. Mutta se oli sentään worth it - toisin kuin Pikachu paraati fail.

Oli ihan älyttömän nättiä, jospa se noista kuvista jotenkin välittyisi! Tuo on siis 23.11. asti muistaakseni tuolla Cheonggyecheon Streamilla, alkaen klo 5.00 pm. Suosittelen lämpimästi siellä käväisemään, jos sattuu Seoulissa olemaan.

Lyhtyjen jälkeen oli nälkä melkoinen, ja suunnattiin syömään kanaa ravintolaan. Nomskis! Juteltiin paljon niitä näitä ja sain kuulla, että olen niin mahtava ja ihana ihminen, että olin aika otettu. Omaan kuulemma myös kivan persoonallisuuden ja ollaan samalla aaltopituudella ystäväni kanssa. Awww.

Täällä Koreassa ihmiset katsovat jotenkin enemmän persoonallisuutta ja minkälainen ihminen on ystävyyssuhteita solmiessaan. Siis kyllähän Suomessakin, mutta Koreassa jotenkin enemmän, ja siitä jaksetaan mainita kerta toisensa perään ja sitä vaalitaan.

P.S. Tässä tätä blogipostausta kirjoittaessani / kosteaa tukkaa suihkun jäljiltä kammatessani, oveni avautui ja kännykkää räpläävä aasialainen nuori mies ilmestyi sieltä. Tuijotin hetken aikaa puoliksi hämmentyneenä ja puoliksi shokissa tyyppiä, joka kännykän rämpläämisen jälkeen nosti katseensa minuun ja tajusi mokansa. "Ohh... *mutin mutin* sorryyy", kuului ja ovi meni rauhallisesti kiinni. Itsehän olisin tuossa tilanteessa panikoinut ja juossut äkkiä pois paikalta. Tämähän on siis tyttöjen kerros ja ylempi kerros on pojille. Meillä on numerolukot käytävälle johtavissa ovissa, mutta ilmeisesti pojilla on sama koodi tai ovi ei sattumoisin ollut nyt lukossa. Anyways, erehdyksiä sattuu, mutta tästä lähin laitan oman oveni lukkoon, vaikka olisinkin täällä. Yleensä kun niin en tee. Hrrrr, creepyä!

Kipeänä Koreassa

Niinhän se syysflunssa minuunkin iski. Vai pitäisikö sanoa talviflunssa? Ilmat ovat toden totta lyhyen ajan sisällä viilentyneet  melkoisesti, ja ihmisten päällä näkee entistä enemmän talvitakkeja. Tänään sairaalaan mennessä totesin, että täytyypä minunkin huomenna talvitakki päälle kietaista. Hrr!

Niin, sairaala. Siellä tuli tänään käytyä, siitä myöhemmin lisää.

Maanantaina totesin oloni kipeäksi. Kurkku oli hieman kipeä ja alkavan flunssan merkit olivat esillä. Koulussa pari kertaa niistettyäni opettaja kysyi, olenko vilustunut. Nyökkäsin ja opettaja kysyi, olenko ottanut lääkkeitä. Öööö mitä lääkkeitä? Ainut ottamani "lääke" oli Suomesta mukaan ottamani Strepsils -imeskelytabletti - ja niitäkin olin ottanut liikaa lyhyen ajan sisällä, minkä huomasin vasta jälkikäteen takakantta lukiessani (no hups). Vastasin sitten, että en ollut ottanut ja ettei minulla ollut lääkkeitä.

Tämä johti siihen, että tuntien loputtua lähdin erään kiinalaisluokkakaverini kanssa koulun omaan apteekkiin, mistä opiskelijat saavat ilmaiseksi lääkkeitä. Woot?! Hei, tällainen järjestely Suomeen myös, kiitos! Epäilen tosin, että se toimisi siellä...

Napsin pillerit illalla ja aamulla naamaan ja kurkkukipu ainakin oli hävinnyt aamulla. Nuha taas oli ja pysyi...

Tiistai -iltana olotila oli myös melko kuumeinen, ja yöllä näin jotain ihme harhaunia mitä lie, että olin Suomessa. Ja heräilin usein siihen, kuinka hikoilin ja piti niistää nenää... Noh, sellaista se on olla kipeänä!

Keskiviikkona kouluun lähtiessä aavistelin, että tämä ei tule olemaan hyvä päivä. Toden totta, tunnilla keskittymiseni oli todella vajaata, enkä meinannut ymmärtää mistään yhtään mitään. Silmät vetistivät, niistin nenää ahkerasti ja silmät lurpsahtelivat kiinni väsymyksestä. Päässä humisi. Opettaja kysyi useaan otteeseen huolestuneena, olenko kunnossa ja käski parikin kertaa menemään lääkäriin.

Pyh, lääkäriin? Enköhän vaan lepäile ja juo paljon lämmintä, niin kyllä se siitä! ajattelin. Toisaalta olin kuullut, että täällä on täyyysin normaalia mennä sairaalaan ihan pienestäkin vaivasta, esim. päänsärystä (no kuulin sitten myöhemmin, että eivät kaikki pelkästä päänsärystä mene. Jotkut kylläkin), ja pohdiskelin, että olisihan se varmaan mielenkiintoista kokea korean style. Suomessahan naurettaisiin, jos menisin nuhan takia sairaalaan, ja minut hätistettäisiin pois.

Torstai -aamu valkeni kuitenkin sen verran kaameana, etten meinannut päästä sängystä ylös. Ääni oli lähtenyt, yskitti ja olin täysin voimaton. Totesin, että en mene tänään kouluun. Harmittihan se, mutta olin niin kipeä. Päätin myös, että käyn siellä lääkärissä.

Koska minulla ei ollut mitään hajua, minne mennä (niin, pitäisi näistä asioista varmaan aikaisemmin ottaa selville...), otin yhteyttä kenties parhaimpaan paikalliseen ystävääni täällä ja kysyin, voisiko hän auttaa. Ja whaaaaat, sattumoisin hänelläkin oli nuha ja päätettiin sitten yhdessä mennä lääkäriin. Hahhahah.

Tavattiin iltapäivällä ja käppäiltiin lähisairaalaani. Se oli pieni, eikä ensi näkemältä edes vaikuttanut sairaalalta. Selvisi, etten saisi toimenpiteistä alennuksia, koska minulla ei ole edelleenkään sitä Alien Registration Cardia. Minunhan piti käydä tällä viikolla heittämässä dokumentit immigrationiin, mutta sitten tulin kipeäksi ja aaargh!

Anyways, mentiin yhdessä lääkärin huoneeseen, missä lääkäri varmaan oli pyöritellyt yksinään peukaloitaan tai chattaillut kakao talkissa ennen kuin astuimme sisään. Lääkäristä kuitenkin selvästi näki, että hän oli superinnoissaan, kun ulkomaalainen astui sisään hänen toimistoonsa. Ystäväni lyhyen tarkastuksen jälkeen oli minun vuoroni ja se olikin jännää.

Ensin hän kysyi, mistä olen kotoisin. "Amerikkalainen?" hän kysyi koreaksi ja mielessäni huusin että nouuuuuuuu, ja vastasin ääneen rauhassa "Phinlandööö". Tällä oli melkoinen vaikutus lääkäriin. "Oiii, Suomesta!  Haluan kovasti käydä siellä! Oletko nähnyt ne revontulet, haluaisin niin kovasti nähdä ne! Kuinka kylmä siellä on talvella?"

Sitten hän pyysi kertomaan, mitä oireita minulla on ja minua alkoi naurattamaan, kun hän katsoi minua, ja kirjoitti samaan aikaan tietokoneella - ja se kirjoittaminen näytti siltä, kuin hän olisi pianoa soittanut. Hilarious!

Tämän jälkeen sain avata suuni, jotta hän voisi ottaa kuvan nielustani. Tutkittiin sitten oikein kovasti sitä kaunista nieluani isolta valkokankaalta. Se oli niin... kaunis. Lisäksi mitattiin kuume, ja siis hei - minäkin haluan tuommoisen kuumemittarin, mitä käytetään parin sentin päässä ihosta ja kestää muutama hassu sekunti ja kuume on mitattu. Ja minullahan ei ollut kuumetta.

Saatiin paperit lääkkeitten noutoa varten, maksettiin lääkärimaksut ja kipitettiin kadun toisella puolella olevaan apteekkiin.

Apteekista sain parin päivän lääkkeet, enkä edes muista enää, mikä tabletti oli mihinkin. Sain myös nestemäiset pussukat, ja tuo neste oli itse asiassa tosi hyvää. En tiedä, miksi he kirjoittivat kaksi etunimeäni tuohon pussiin. Ehkä he luulivat toisen nimeni olevan sukunimeni? Hahhah. Tosin toisessa nimessä on kirjoitusvirheitä. Emma vielä menee, mutta Karoliina on aina haastavampi.

Oli ihan mielenkiintoinen reissu, indeed. En olisi kylläkään selvinnyt siellä lääkärissä yksin kielimuurin takia, ja jaksan olla erittäin kiitollinen kaikista ystävistä (okei, etenkin niistä paikallisista), mitä olen täällä saanut.

Tällä viikolla kipeänä ollessa olen miettinyt Suomea enemmän. On kurjaa sairastaa vieraassa maassa, ja tekisi mieli olla kotimaassa ja sairastaa siellä. Kipeänä ollessa mieli on vähän maassa ja pienetkin asiat ärsyttävät. Kuten ne tuijotukset. Olen tottunut todella hyvin siihen, että minua tuijotetaan tavallista pidempään / joskus enemmänkin - enkä sitä läheskään aina huomaa -, kuten aiemmin olen kirjoittanut. Mutta nyt kun olen ollut kipeänä, olen jotenkin herkistynyt sille ja tekisi mieli huutaa, että lopettakaa se tuijotus ja antakaa minun olla näkymätön edes hetken. Semmoinen Harry Potterin näkymättömyysviitta olisi toisinaan tosi jees. Huoh.

Kyllä tämä tästä. Katsotaan, miten ihmelääkkeet auttavat tähän flunssaan, ja toivotaan, että hyvin. Please!

Tenttituloksien jälkitunnelmia

Noniin, eipä mennyt ensimmäinen iso tentti ihan niin hyvin kuin olisin toivonut sen menevän. En ole karvaan pettynyt, mutta hieman ärsyttää, vaikka toisaalta positiivisesti ajateltuna huonomminkin se olisi voinut mennä. Tosin paineet toista, ja viimeistä tenttiä kohti ovat suuremmat nyt.

Miten se sitten meni? Sain 65 prosenttia (vai pistettä?) keskiarvoksi sadasta. Olin kai ymmärtänyt vähän väärin systeemin ja ilmeisesti kahden tentin yhteiskeskiarvon pitää olla vähintään se 70 päästäkseen kurssin läpi. Which means... Toisessa tentissä pitää loistaa vähintään 75 prosenttia, että keskiarvoksi tulisi 70 ja pääsisin kurssin läpi. ÄÄÄÄÄ !

Tentissähän oli 4 osa-aluetta: kirjoittaminen, kuullun ymmärtäminen, lukeminen ja puhuminen. Kuuntelu ja lukemis- osiot menivät oikein hyvin, reilusti yli 70 prosentin, mutta kirjoittaminen ja puhuminen jäivät 70 prosentista kauemmas. Käytiin läpi kirjoittamisosio yhdessä luokan kanssa, ja olin tehnyt niin tyhmiä virheitä, että facepalmetin urakalla. Pisteitä oli ropissut mukavanlaisesti pois yhdestäkin pikkuvirheestä. Damn... Mitä sitten tulee puhumiseen, niin tilannetta muistellen voin todeta, että jännitin hirveästi puhumista, ja feilasin muutamassa kohti aika lahjakkaasti.

Vaikka minulla onkin paikallisia kavereita, on puhuminen koreaksi vielä hieman hankalaa, enkä koe, että olisin ylittänyt "näkymätöntä maagista kynnystä" puhua. Muistan, kuinka todella kauan vierastin englanniksikin puhumista, ja luulen, että Au Pair -pestin jälkeen viimeistään pääsin ulos epämukavuus -alueelta, mitä puhumiseen tuli. Nyt voin puhua englantia ilman, että se olisi epämukavaa tai jotenkin outoa. Se on luonnollista, vaikka toki tulee välillä tilanteita, kun en muista/osaa jotain sanaa, mutta yleensä senkin voi kiertää ja selittää asian eri tavalla, you know.

Vieraalla kielellä puhumaan alkaminen on suuri haaste ja kynnys. Etenkin, kun sanavarasto ja tietämys on vielä melko minimaalista. Se vaatii rutkasti harjoittelua, uskallusta ja... Noh, puhumista. Todellakin toivon, että jonain päivänä voin puhua koreaa ilman, että tarvitsee erikseen alkaa miettimään sanajärjestyksiä sun muita. Siihenkin varmana auttaa se, että alkaa oikeasti miettimään koreaksi asioita, kun puhuu koreaksi. Niin teen englanninkin kanssa nykyään.

Olen kyllä huomannut, että korean kielellä miettiminen on ottamassa minusta otteen. Mietin usein suomen tai englannin kielen kohdalla, miten joku sana nyt kirjoitetaankaan hanguliksi... Sitten havahdun siihen, että eihän niitä hanguliksi kirjoiteta, vaan suomeksi tai englannin kielellä! Ja pyörittelen päätäni itsekseni ja ihmettelen, mitä minä oikein mietin. Veikkaan, että kun on kielen ympäröimänä 24/7, niin this is what's going to happen to you...

Opinnot jatkuvat - katsotaan, miten ensimmäisen kurssin kanssa lopulta käy. Minulla on oma henkilökohtainen tavoite, ja se on totta kai päästä kurssi läpi. En aio verrata itseäni muihin, vaan pakertaa oman tuntuman mukaan. Enkä halua stressata siitä kuitenkaan. Jos käy niin, etten tosiaan pääse läpi, niin sitten en pääse. Käyn kurssin uudestaan läpi huulta purren. Hwaiting!

Anyways, sellaista se on. Elämä. Ja kielen opiskelu. Minulla. Ei helppoa, muttei ylitsepääsemätöntä. Sellainen fiilis on tällä hetkellä. Tulevasta en tiedä.

Tässä teille tosi hohdokkaat selfiet tältä viikolta.

Music Entertainment Companies -kierros

Tämän lauantain mission oli kiertää Korean suurimmat musiikkiyhtiöt. Ja samalla tehdä vähän awkward -tanssimista siinä välissä ja videoida se. Oh boy, it was awkward! Challenge tavallaan feilasi ja tavallaan ei. Editoin videokoosteen tapahtuneesta piakkoin, ja latailen youtubeen anyways. En tiedä, onko se kenenkään mielestä hauska, mutta en jaksa välittää. Tosissaan sitä ei ainakaan kannata ottaa.

No mutta siis, tapasin kaverini Apgujeong Rodeo -asemalla, mikä on keltaisella linjalla. Exit 3:sen ulkopuolella huomasin tuttuja poikia:

Hahaaa, 2PM. Meitsin lemppariryhmä JYP Entertainmentsiltä. Näiden kanssa olisi voinut posettaakin, mutta jätin nyt väliin. Muutama fanityttö kyllä posetti ihan tarpeeksi minunkin edestäni.

Aloitimme kierroksemme CUBE ja JYP Entertainmentseilta, ja siirryimme siitä sulavasti lähellä oleviin FNC ja SM Entertainmentseihin. Kuljimme TÄMÄN kartan avulla, mikä onkin todella kätevä, ja suosittelen sitä lämpimästi käyttämään. Paikallinen kaverini käytti itse apunaan koreankielisiä blogeja, mistä löysi myös apuja, mutta sanoisin, että tuo kartta on tosi jees, jos joskus haluaa yhtiöt käydä tsekkaamassa eikä ole ketään paikallista apuna. Eksymisprosentti on aika pieni.

Matkalla törmäsimme SM:n toiseen (siihen viralliseen?) rakennukseen, minkä rakentaminen oli vieläkin kesken. Tai ehkä niin meille kerrotaan, mutta siellä sittenkin idolit jo treenaa... Hmm!

CUBE Entertainmentilla oli 2 paikkaa. Toisessa oli alakerrassa kahvila ja ilmeisesti yläkerrassa sitten idolit treenailee. Beastin uusinta 12:30 -balladiakin mainostettiin - totta kai. Itse kovasti tykkäilen siitä, se iski heti ensikuulemalta.

Kahvilan sisällä oli totta kai käytävä. Siellä oli paljon kaikkea fanikamaa myynnissä. Ostamatta jäi, mutta oli mielenkiintoista katsella ympärilleen.

Artistien kädenjälkiä.

Nimikirjoituksia kuvineen.

Kuvia.

Artistit.

CUBEn jälkeen tiemme vei JYP Entertainmentsiin, mikä oli suurinpiirtein vastapäätä CUBEA. Ei montaa askelta tarvinnut ottaa.

Aaaargh aurinko armas...

FNC, mikä siis on CN Bluen ja FT Islandin yhtiö, oli vaatimattoman, mutta siistin näköinen rakennus. Ovi sisäpihalle oli auki, kun käppäilimme sinne. Päivystäviä fanityttöjä emme täällä nähneet - kaikkialla muualla kylläkin.

SM Entertainment

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, oli kohteena YG Entertainments. Se sijaitsee eristyksissä muista, lähellä Hapjeongin asemaa. Sieltä on vain lyhyt, 5 minuutin kävelymatka YG:lle. Oli jo melkoisen hämärää, kun sinne saavuimme, eikä mahtavia kuvia tullut.

Ja se oli aika iso, enkä saanut kunnolla ikuistettua tämän futuristisen ulkonäön omaavaa rakennusta.

Kierros oli hauska, meillä oli vähän omaa kivaa, kun kuvattiin ja niin edelleen. Kaverini on minua vanhempi muutaman vuoden, ja kertoi, ettei ole koskaan käynyt missään musiikkiyhtiössä kummastelemassa menoa. "Se on enemmän teinien juttu", kuului tuomio. Hän muisteli, kuinka itse nuorempana oli ollut kova H.O.T. -fani. H.O.T. oli äärimmäisen suosittu korealainen poikaryhmä 90-luvulla. Ja tiedättekös, mistä H.O.T. on lyhenne? Prepare yourselves: High-five Of Teenagers. AHAHAHA!

Yksi asia, mitä kovasti ihmeteltiin matkalla, olivat stalkkerifanit. Tai fanit, jotka tulevat joka päivä musiikkiyhtiön eteen kyttäämään, josko edes vilauksen idolistaan näkisi. CUBE Entertainmentsin kahvila oli täynnä fanityttöjä (plus muutama poika). JYP:ta vastapäätä oleva Dunkin Donuts oli täynnä nuorisoa, joiden katseet olivat nauliutuneet JYP:in oveen. SM:n nurkilla ja sitä vastapäätä olevassa hämärässä leikkipuistossa vaanivat teinilaumat. YG:n edessä tuijottelivat lämpimästi pukeutuneet tytöt rakennusta - niin intensiivisesti, että koko höskä varmaan lähtisi lentoon, jos katseen voima moiseen pystyisi.

Ihan silkasta uteliaisuudesta jututimme muutamaa tyttöä kaikkialla, missä kävimme. Jotkut olivat mukavia, jotkut taas erittäin vakavamielisiä ja yrmeitä vastaamaan mihinkään. YG:n edessä varsinkin, eräs tyttölauma kiristeli hampaitaan, kun kysyimme (kuultuamme, että olivat koko päivän siellä seisseet, wooot), olivatko he sitten nähneet ketään idolia tänään. "Tanssijoita", kuului lopulta kuivahko vastaus. Päätimme siinä vaiheessa poistua paikalta hieman kauemmas, ennen kuin meidän kävisi kalpaten. Klunks!

En minä halua tuomita ketään. Jos joku haluaa päivystää musiikkiyhtiön liepeillä ja odottaa idoliaan, joka EHKÄ saapuu JOSKUS, niin go ahead. Mutta myönnän, että minulle tuli hieman surullinen fiilis, kun katselin epätoivoisten silmien kiilumista yritysten ovia ja seiniä vasten. Aika hurjaa.

Päivä päätettiin ruokaan ja jälkkäriin, nomnomnom:

Once again: Nomnomnomnom! Love ya - korean food!