"Welcome!"

Eilisen piti olla ihan normipäivä - ja niinhän se olikin, kunnes läppäri päätti yllättää ja alkaa päivittämään itseään. Puolitoista tuntia ruudun välkettä, uudelleenkäynnistämisiä (ihan siis läppärin puolelta - minä en koskenut mihinkään tämän operaation aikana) ja sitä päivittämistä.

Neuloin ei-maailman-kauneinta-muttei-rumintakaan kaulaliinaani, kuuntelin musiikkia, vilkuilin välillä läppärin ruutua.

Tosiaan, puolitoista tuntia abouttirallaa siinä meni, ennen kuin huokaisin helpotuksesta ja pääsin jatkamaan yhden sarjan katsomista.

Noin viiden minuutin kuluttua tästä kännykkäni äänteli viestin merkiksi. Menin aukaisemaan sähköpostiviestin sen kummempia ihmettelemättä. En kerennyt lukemaan kuin alun muutaman sanan, kun heitin kännykän pois aivan kuin se olisi ollut tulikuuma.

Löysin itseni harhailemasta olohuoneeseen. Istahdin sohvan eteen lattialle ja -... Okei, nyt kuulostaa jo vähän liian dramaattiselta - mutta niinhän siinä kävi, että itkin siinä hetken aikaa. Tuntui, kuin kaikkien näiden kuukausien taakka olisi valunut kyyneleinä alas ja poistunut kehosta. Ihmettelin siinä reaktiotani itsekin, ja totesin, että nuo ilon kyyneleet varmasti merkitsivät sitä, että olin odottanut enemmän tällaista tapahtuvaksi kuin alunperin olin tajunnutkaan. On se jännää, kun yllättää itsensäkin välillä!

Tämä ei ollut Koreasta lähtiessä pääsuunnitelmani. Pääsuunnitelmanihan oli löytää töitä. Ja palata takaisin Koreaan. ASAP.

Tiesin tosin tätäKIN suunnitelmaani päässä pyöritellessäni, että suunnitelmilla on tapana muuttua, enkä voi ikinä sanoa 100% jotain, ja toteuttaa sitä - koska välillä asiat eivät onnistu tai mene läpi sillä lailla. Koreaan olen menossa, mutten ihan vielä. Yhtenä suurena haaveena on päästä edes viikoksi, pariksi Koreassa käymään ensi vuoden puolella jossain vaiheessa tosin. Sen pidemmästä reissusta en uskalla haaveilla nyt. Eikä pidempään reissuun ole varaakaan.

Olen ollut kesäkuun puolesta välistä asti työttömänä. Tähän väliin on mahtunut niin monta haastattelua, niin monta "Sori, ei valittu nyt sua" -tyyppisiä viestejä/soittoja. Pettymyksistä on kuitenkin noustu, vaikka viime aikoina se on alkanut jo vähän kyrsiä. Jokainen monta kuukautta työttömänä ollut varmasti samaistuu tähän. Työtilanne täällä on ihan oikeasti vaikea.

Restonomi-koulutus oli sitten myös listalla, että sinne haen, jos ei hakuajan umpeutumiseen mennessä ole tullut töitä. Olin hakenut alalle 3 vuotta sitten, mutta valinnut toisen alan, koska olin saanut sieltä aikaisemmin hyväksymiskirjeen. Ja vuoden jaksoin toista alaa opiskella. Do I regret it? Nope. En halua katua päätöksiä, jotka jossain vaiheessa ovat tuntuneet hyviltä.

Kuukausi sitten kävin pääsykokeissa, eksyilin kampuksella ("mihin hittoon jätin autonnn", "siis missä tää rakennus onnnnn") ja tuskailin raastavien menkkakipujen kanssa koemateriaalin parissa luentosalissa - kyllä, tuo viimeisin oli oleellisin asia tietää evö. Mikä siinä on, kun naisten päivät keksivät saapua juuri niinä päivinä, kun ne saisivat tulla joskus toiste kylään??

Näin siinä sitten kuitenkin kävi, parhain päin. Minusta tulee taas opiskelija! Ala vaikuttaa erittäin mukavalta ja hyvältä, sopivan kansainväliseltä meikäläiselle. Opiskelukaupungista en tiedä oikeastaan yhtikäs mitään, mutta sehän tulee tutuksi aikanaan.

Olen tyytyväinen, iloinen. Kaikki alkaa nyt taas järjestymään elämässä - näiden kuukausien laiskanlinnastani lähden mielelläni pois. En todellakaan pois sulje ulkomailla opiskelua, ehen! Tämä ei tarkoita sitä, että jumitun vuosiksi Suomeen, no way.

Jostain on lähdettävä liikkeelle - ja minä lähden liikkeelle tästä. Katsotaan, minne päin tie vie, mitä uusia seikkailuja odottaa tuolla tuntemattomassa. Ainakin vähän enemmän actionia kuin mitä viimeiset kuukaudet ovat pitäneet sisällään. 7.1.2016 lähtee uusi chapter aukeamaan meitsin elämässä! Can't wait!

Ostin Prismasta ylisöpön cupcake -mukin tänään, onnitellakseni itseäni. <3

Mitä minulle kuuluu

Kauheasti en ole blogia päivitellyt viime kuukausina, joten nyt on aika kurkistaa, mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä! Voin kertoa, ettei paljoa ole tapahtunut. Jotain pientä kuitenkin!

Koreassa kevään puhjetessa täyteen loistoonsa (siis äkkiä niitä kukkia ja vihreää oli ihan kaikkialla! Päivässä, parissa se kevät tuli...) myös minulla puhkesi jotain. Epäilin olevani allerginen jollekin, kun lähes koko ajan silmät ja nenä vuotivat ja olo ei ollut hirvittävän hyvä. Sitä ei tapahtunut 24/7, mutta ihan tarpeeksi.

Olin tietysti hämmentynyt, sillä en muistanut reagoineeni mihinkään noin voimakkaasti aiemmin.

Kevät tuli - kevät meni. Ja vieläkin jatkuivat nenän ja silmien vuotaminen. Nggghhhh!!

Suomessakin jatkui... Ja jatkui. Lopulta meni hermot siihen, kun ei meinannut saada nukuttuakaan aivastelun takia.

Varasin allergialääkärille ajan. Minulle tehtiin Prick -testi. Ja selvisi, että olen allerginen heinälle ja... hieman yllättäen - kissalle. Problem solved!

Kävin myös kaksi kertaa Maija Vilkkumaan keikoilla Kuopiossa. Keikat olivat iiiiihania! Ohhoh, aina sieltä lähtee energiaa pursuilevana pois!

Sain myös yhteiskuvan toisella keikalla (aina otettava jokaisen keikan jälkeen, mikäli mahdollista! Niistä tulee sitten kiva kokoelma katsottavaksi)! 2 itse asiassa. Heikossa valaistuksessa. Ensin ihan normikuva, sitten menin sanomaan Maijalle, että "hei, otetaan sellaiset hassut ilmeet!"... Aaaand this happened:

Olin viime kuussa myös serkkuni polttareissa (ensi viikolla häät, jeee!). Meitä oli 11 tyttöä yhteensä, ja hurjan hauska päivä kerta kaikkiaan!

Illalla mentiin karaokebaariin, ja yllätyin totaalisesti, kun joku tuli pyytämään tanssiin kanssaan. Enpä muista, että olisi noin käynyt vähään aikaan... Haluan tässä yhteydessä pyytää anteeksi niitä lukemattomia kertoja, mitä astuin varpaillesi, sinä pitkä muukalainen! Minullahan siis oli aurinkolasit päässä (koska polttarit, ja piti olla hauskasti pukeutunut illalla), enkä nähnyt baarin valaistuksessa kunnolla kasvojasi, mutta vaikutit oikein mukavalta herrasmieheltä. Ah, nyt toivon, että oletkin joku asshole enkä kulkenut onneni ohitse...

Aloin myös neulomaan! Kaulaliinaa! Viimeksi olen pidellyt puikkoja kädessäni yläasteen seiskaluokalla eli 11-12 -vuotta sitten. Muutama päivä sitten sain kuitenkin inspiksen, ostin lankaa ja tällaista olen saanut aikaan:

Ei se nyt maailman kaunein kaulahuivi ole - muttei ruminkaan. Suunnitelmissa olisi tehdä siitä pitkä, että voisi kietaista parikin kertaa kaulan ympäri. Saas nähdä, miten käy. Toistaiseksi ovat puikot pysyneet nätisti käsissä, ja on ollut ihan mukavaa puuhaa.

Hmm, mitäs muuta. Töitä olen tietysti edelleen hakenut - ja pariin kouluunkin myös, vaikkei se alun perin tarkoitus ollut. Näin kuitenkin tein. Toki pään sisällä risteilee muitakin pläänejä, mutta pysykööt siellä päässä. Mikään kun ei ole varmaa vielä. Positiivisin toivein mennään kuitenkin tässä eteen päin, ohoi!

4 years ago...

On kulunut lähestulkoon 4 vuotta siitä, kun törmäsin korealaisiin leffoihin ja draamoihin, ja upposin täysillä uuteen kulttuurituttavuuteen. Koska tällä hetkellä on vieläkin vähän liikaa luppoaikaa (vaikka toki siitäkin pitää nauttia nyt, kun kerran voi...), aloin tuota valaistusta elämässäni fiilistelemään. Tapahtuuhan sitä tietysti aina joka vuosi tähän aikaan – not gonna lie.

4 vuotta. Hmm. 4 vuotta sitten Emma 20-vee discoverasi ensimmäisen korealaisen leffansa, ja siitä se sitten lähti. Vaikka tässä vuosien kuluessa ovat korealaiset draamat ja musiikki ja kulttuuri ja kieli tulleet tutuiksi, niin tuntuu silti, että on vielä niiiiiin paljon asioita, mitä en tiedä. Ja tottahan se on. Kaikki on pintaraapaisua. Tiedän toisaalta paljon, mutta en todellakaan kaikkea.

En nyt lähde sen kummemmin kartoittamaan tätä asiaa, koska se ei ole tämän kirjoituksen pointti. Minulla nyt vain on välillä tapana lähteä kirjoituksissani huitelemaan sinne sun tänne... Kröhöm...

4 vuoden juhlistamisen kunniaksi päätin eilen aloittaa katsomaan ensimmäistä korealaista katsomaani draamaa, mikä räjäytti meitsin kiinnostuksen korealaiseen kulttuuriin ja kieleen totaalisesti aikoinaan. Olen joskus miettinyt, olisinko näin kiinnostunut tästä kaikesta, jos draama olisikin sattunut olemaan eri – ja tullut siihen johtopäätökseen, että olisin.

Sattuman kauppaa se kuitenkin oli, että My Princess -draamasta tuli tämä ensimmäinen, josta on kaikkea kiittäminen. Noh, koska olen itse helposti prinsessa -jutuista innostuva tyyppi, niin ei se ehkä ihan sattumaa ollut. Luin juonikuvion, kuulosti hyvältä, aloin katsomaan. Ja 16- jaksoinen draama tuli nieltyä varmaan parissa päivässä.

Olen usein kertonut tämän tarinan, ja lisännyt loppuun: ”... Aaaand there's no going back anymore!” Ainakaan toistaiseksi ei ole ollut. Tottahan toki alun ”OMG Korea OMG kaikki on ihanaa OMG” -pilvilinnailun jälkeen asiat ovat enemmän realisoituneet, enkä elä siinä pumpuli-kuvitelma-maailmassa enää. Varsinkin Koreassa pidemmän aikaa elämisen jälkeen moni asia konkretisoitui.

Oli mielenkiintoista ja nostalgista näiden vuosien jälkeen alkaa katsomaan uudelleen My Princessiä. Onhan sillä eniveis paalipaikka draamamaailmassani. Mydramalistiin (missä hiippailen nimellä FINE) olen kyseiselle draamalle antanut pisteitä/tähtiä 10. Because it's so special! Jos olisin myöhemmin katsonut sen, se tuskin ihan kymppiä olisi saanut, mutta kävikin niin, että se oli se ensimmäinen ja sen takia ansaitsee täyden kympin eikä yhtään vähempää.

Nyt uudelleen muutaman jakson katsoneena pidän edelleen Song Seung Heonia yhtenä Korean kuumimpana miesnäyttelijänä (those abs...), ja tiedän ehkä, mikä näissä draamoissa viehättää kerta toisensa jälkeen.

Hullunkuriset hahmot. Hullunkuriset juontenkäänteet. Pieni (tai vähän suurempikin) ylinäytteleminen. Huumori. Näyttelijät.

Hyvässä draamassa ylläolevat kolahtavat sulavasti paikoilleen. Jos esim. ylinäyttelemistä esiintyy liikaa tai se on väkinäistä, sen huomaa, ja saatan sanoa draamalle bye bye.

Draaman genrestä tietysti riippuu ja roikkuu, onko siinä sitä ylinäyttelemistä ja hullunkurisuutta ja huumoria. Olen nähnyt vakaviakin draamoja, missä noita ei oikein ole. Niistä tulee hieman mieleen länkkäridraamat, mutta ei sitten kuitenkaan. Itselleni kun on tärkeää, että korealaisissa draamoissa on sitä korealaisuutta. Ei se olisi sitä enää, jos se puuttuisi ja tilalla olisi vaikkapa jenkkiläisiä kliseitä. Eijjeijeiii, korealaisissa draamoissa pitää olla korealaisia draamakliseitä!

Saatan hamuta heppoisesti syitä, miksi pidän korealaisista draamoista. Minulta kun on niin usein kysytty (pienehkön kulmakarvojen kohotuksen kera), miksi niitä katson – mikä niissä oikein viehättää? Ja vastaus on ollut joka kerta hankala antaa. Koska tykkäänpähän vaan. Jotenkin ne kolahti.

Järkevää vastausta on totta tosiaan vaikea latoa ilmoille. Ehkäpä selkeää sellaista ei koskaan tule löytymäänkään. Onneksi se ei haittaa. Ei kaikkia asioita tarvitse selitellä.

Oli miten oli, tunnen olevani niin vaan rikkaampi 4 vuotta myöhemmin. Kiitos My Princessin. Siitä se kiinnostus Koreaan lähti, puolivahingossa. Puolivahingot tuppaavat viemään mitä mahtavimpiin elämyksiin, kokemuksiin, hetkiin! No regrets.

Kuvat googeshta!