Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Suruaikaa on tullut vietettyä nyt jonkin aikaa, olo on hitusen helpottanut, muttei täysin. Kerran kävin porukoilla tässä välissä ja se oli rankkaa. Aina ulos mennessä vilkaisin automaattisesti häkin suuntaan, että näkyykö koiraa - kunnes muistin, että ainiin, ei. Lenkille tuntui orvolta lähteä yksin ja ensimmäisellä kerralla itkin koko lenkin ajan. Seuraana päivänä itkin puolet matkasta, ja siitä se sitten väheni. Onnistuin tekemään harkkaraportinkin vihdoin ja viimein, kun kaipasin jotain muuta ajateltavaa, sillä porukoilla oli henkisesti raastavaa olla ja olisin muuten ajatellut mennyttä Pepiä. Haudalla en pystynyt käymään. Vielä.

Muuten elämä on pitänyt kiireisenä. Tai kiireisyys alkaa tästä pikkuhiljaa kiihtymään. Koulua ja sitten vielä ne työtkin alkaisivat ensi kuussa. Hurjaa kuitenkin, että kuukauden päästä oltaisiin aika lailla taputeltu syksyn osalta koulu ja työtkin melkein! Odotan innolla sitä hetkeä, kun voi huokaista hetkeksi helpotuksesta ja alkaa ehkä kunnolla keskittymään vaihtojuttuihin. Vielä ei ole Korean päästä kuulunut mitään, mutta lähellä ollaan sitä aikaa, kun sieltä pitäisi viestiä tulla.

Storytime!

Olin viime viikon keskiviikkona opiskelijapippaloissa, ja pääsin baarista neljän maissa. Olin jalan, vaikka yleensä olen autolla. Keskustasta kuitenkin se tunnin kävelymatka kämpille. Olin ajatellut tällä kertaa kuitenkin kävellä. Kävelinkin sitten kaverin kanssa yhdessä hieman alkumatkaa, ennen kuin erkaannuimme eri teille. Enpä kauan kerennyt kävelemään itsekseni, kun kuulin oudon äänen aamuyössä. Pysähdyin niille sijoilleni ja ihmettelin, mistä ääni tuli. Ensin ajattelin, että sehän voisi olla roska-auto. Mutta pian kauhukseni tajusin, että parin, kolmen korttelin päässä minusta tapahtui ilkivaltaa. Pari tyyppiä (olemuksiltaan vaikuttivat teinipojilta) hajottivat jonkun liikkeen näyteikkunaa. En saanut kunnolla selvää, millä he rikkoivat ja mitä he varastivat, sillä olin sen verran kaukana. Huomasin kuitenkin pyörät liikkeen edessä ja että ainakin toinen pujahti ikkunan rikottuaan liikkeeseen sisään.

Hetken järkyttyneenä paikoillani seisottuani lähdin tilanteesta pakoon. Käännyin oikealle risteyksestä ja kävelin rauhallisesti eteenpäin. Sydän jyskytti rinnassa tuhatta ja sataa ja mietin, mitä tehdä. Mietin, että onko tämä nyt se 112 -soittoaika? Ei kai tällaisia pitäisi jäädä miettimään pitkäksi aikaa, mutta olin niin sekavassa olotilassa, että en kyennyt ymmärtämään mitään. Niinpä laitoin kaverilleni  ensin viestiä, että mitä nyt - aaargh! Kaveri vastasi, että kai olet jo 112 soittanut?

Niinpä näppäilin kolme numeroa kännykkään ja soitto hätäkeskukseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Hermot olivat hieman riekaleina ja pälyilin jatkuvasti ympärilleni paniikissa. Mietin, jos he vaikka olivat huomanneet minun huomaavan ja tulisivat perääni... Tai jotain muuta pahaa vielä tapahtuisi.

Puhelu kesti alle 5 minuuttia, minkä jälkeen jatkoin matkaa hermostuneena, mutta onneksi selvisin ehjänä kämpille. Totesin, että seuraavalla kerralla ottaisin auton!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on siis elämäni täynnä.

Ostin muuten uuden kameran, sillä halusin hieman pienemmän yksilön tuohon isoon järkkäriini verrattuna.

When you're gone...

Olin eilen illalla juuri kaartanut Prisman pihaan kaverin kanssa ja tutkimme autossa Hesen alekuponkeja, kun äitini soitti. Se oli surullinen puhelu se. Selvisi, että meidän koira oli viimeiset henkoset hengähtänyt maanantai-aamuna. Vaikka tiesin, että koira on vanha, milloin vain voi sattua mitä vain ja olinhan periaatteessa jenkkeihin lähtiessänikin asiaa pohtinut siltä kantilta, niin - olihan se yllätys. Ei sellaiseen uutiseen voi varautua henkisesti!

Pepillä siis on jonkun 2 vuotta hieman röhissyt hengitys. Hiljakseen se on pahentunut. Tai oli. Muuten koira oli virkeä ja normaali. Kunnes sitten sunnuntaina isän kanssa lenkillä ollessaan oli peräti pysähdellyt vetämään henkeä ja jopa oksennellut vaahtoa. Ja se hengittäminenkin oli kuulostanut kuulemma niiiiin pahalta. Ruoka ei ollut kunnolla maistunut muutamaan päivään / viikkoon. Tilanne oli vaikuttanut vanhempieni mielestä niin pahalta, että olivat todenneet eläinlääkärille menon tarpeelliseksi. Maanantai-aamuna soitto lääkärille ja viimeiselle piikille... Lääkäri oli kuulemansa perusteella samaa mieltä, että lähtö olisi paras vaihtoehto. Koiralla saattoi olla mahdollisesti syöpä tai jokin muu tauti, terveeltä ei vaikuttanut.

Tietysti siinä Prisman parkkiksella istuessani ja kuunnellessani teki mieli juosta kämpille itkemään, mutta puhelun jälkeen rauhoitin itseni siihen kuntoon, että jaksoin raahautua Heseen syömään ne hampparit kaverin kanssa. Kyyneleet kumpusivat silmiin tällöin tästä, vaivoin sain ne hillittyä. Möykky rinnassa oli suuuuuri.

Syömisestä selvittyämme hengasimme hetken aikaa Hesessä, ennen kuin lähdettiin. Heitin kamun omalle kämpälleen ja selviydyin omallenikin, vaikka tärisytti ja oli sekava olo. Kämpillä tiskasin, istuin tuolille ja purskahdin itkuun, kun en voinut pidätellä enää.

Rest in peace, Pepi 13.4.2003-6.11.2017.

Pepi tuli meille kesällä 2003. Olin tuolloin vielä 11, melkein 12-v. Kovasti sitä omaa karvapalloa oli toivottu ja vanhemmilta ruinattu, ja niin se vain toteen kävi! Ja pitkän aikaa Pepi meidän perhettä jaksoikin ilahduttaa. 14 ja puoli vuotta koiran iässä on kova saavutus.

Pepi oli hyvin... jääräpää. Se on ehkä ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen. Lenkille meno ei aina ollut varmaa, kun tarhaan lähti lenkille huhuilemaan. Neiti saattoi haahuilla ympäri häkkiään, eikä tehnyt elettäkään lenkille lähdöstä. Tai sitten osoitti mieltään päättämällä, että hän halusi jonnekin toiseen suuntaan lenkille kuin minä. Se ei aina taas minulle, toiselle jääräpäälle, kelvannut. Joskus saatoin odottaa vartinkin (tai kauemmin), että Pepi suostui lähtemään haluamaani suuntaan lenkille. Tämäkin tosin vain silloin, jos oli aikaa odottaa.

Hauuuukotus!

Pepi oli hyvin iloinen koira. Siis silloin, kun ei jääräpäisyys vaivannut. Se haisteli paljon jälkiä lenkillä, oli pystykorvamaiseen tapaan tarkkaavainen ja utelias, haukkui elämänsä aikana paaaljon oravia ja saipa monta hiirtäkin pyydystettyä - joskin kukaan ihmisomistajista ei näistä saaliista ikinä hirveästi ilahtunut...

Ikävä on suuren suuri. En saanut viime yönä kunnolla untakaan. Herätys oli karusti aamu-kuudelta. Naama näytti turvonneelta peilistä katsottuna. Toivoin, ettei kouluun olisi tarvinnut mennä, mutta kyseessä oli tärkeä tapahtuma, minkä järjestämisessä minulla oli oma osani, joten en voinut jäädä pois. Fiilikset eivät luonnollisesti olleet kovinkaan hehkeät ja oli aikamoista koomailua koko päivän, mutta selviydyin. Sain hieman muuta ajateltavaa välillä, vaikkei olotila kohentunutkaan tuntien aikana merkittävästi.

Olen huomenna menossa porukoille, enkä voi käsittää, ettei siellä ole enää odottamassa se tuttu karvakuono! Ei ole enää, ketä lenkittää. Ei rapsutettavaa. Tuo tunne tuo surun puseroon.

Aika parantaa haavat. Vie aikaa, ennen kuin tähän tilanteeseen tottuu. 14 ja puoli vuotta yhteistä aikaa on kauan. Tietysti olin välillä ulkomailla, milloin missäkin, mutta aina kohdatessamme Pepi muisti. Muisti ei reistaillut. Siitä olen iloinen.

Oli se vähän hassu koira, hih! Love u <3

Winter is here

Marraskuu on täällä! Elämme jälleen vuoden pimeintä aikaa... Onneksi maassa on hieman lunta, valaisee mukavasti elämää. Tosin sekin sulanee tämän viikonlopun aikana, kun lämpötilat nousevat plussille.

Mitäpä tässä Suomi -elämässä onkaan sitten tapahtunut?

Suomeen saapuessani olin asunnoton, joten päädyin punkkaamaan hetkellisesti frendin olkkarin vierassängylle. Marssin opiskelija-asuntoja välittävään toimistoon, tein siellä hakemuksen ja sieltä sitten etsivät minulle kämpän. Vaihtoehtoja oli paljon, mutta hyvä tuuri kävi ja sain yksiön, mikä on ollut joskus kahden hengen solu. Sen takia neliöitäkin on 43... Ihan mukavan kokoinen siis yhdelle hengelle! Muutin tänne viime kuun alussa. Oli mukava päästä omaan rauhaan. Vaikka tykkään hengailla ihmisten kanssa, niin nautin suunnattomasti omastakin seurastani.

Otin pakolliset kämppäkuvat ennen kuin oli paikat muuttosotkussa.

Kyllähän tuolla viihtyy, vaikka kouluun on sellaiset 4-5km, keskustaan samaten. Onneksi on auto käytettävissä, helpottaa elämää.

Löysin ihania muroja <3

Käväisin myös kolme viikkoa sitten Helsingissä Maijan keikalla Tavastialla. Tavastian keikka aloitti syysrundin. Oli huikeaa päästä keikalle, viime kerrasta oli taas vierähtänyt aikaa - Maijan keikasta siis. Joka keikalla on ilo ollut olla, eikä tuo viimeisinkään pettänyt, ei sitten lainkaan! Maijan keikat ovat aina niin energisiä ja mahtavia rock'n'roll show'ita, että huhhei!

Vaihtaripaperit ovat saavuttaneet Korean pään, ja tässä kuussa pitäisi tulla vahvistus siitä, että minut on sinne yliopistoon hyväksytty. Luotan siihen, että se tulee. Nimittäin jos ei tule, niin en tiedä mitä teen, koska Suomen päähän en ole kursseille ilmoittautunut kevätlukukaudeksi. Eli vahvistusta odotellessa!

Olin pohtinut, että en menisi nyt jouluna töihin minnekään, mutta kuinkas ollakaan - viime joulutyöpaikasta tuli viestiä, olisinko kiinnostunut tulemaan taas. Tai välitysfirmalta tuli. Rahankiilto silmissä vastasin yes. Pääsen jälleen joulun herkkulaatikoita pakkaamaan, mikäs siinä! Köyhänä opiskelijana on hankala kieltäytyä. Varsinkin, kun tiedän, että niille rahoille on oikeasti käyttöä. Kelläpäs ei olisi?

NYC

Se oli myöhäinen torstai-ilta, kun laskeuduin JFK:lle. Olin hyvin väsynyt (mikä ei ollut uutta), ja hetki piti miettiä, miten pääsisin hostellilleni. Ensin pohdin uberin tilaamista, mutta wifi oli erittäin huono. Loppujen lopuksi päädyin taksijonoon, vaikka epäilinkin sen maksavan maltaita - mutta ainakin sillä pääsisin hostellin ovelle asti helposti.

Taksijono oli piiiitkä, mutta eteni jouhevasti. Ennen kuin huomasinkaan, istuin taksin takapenkillä matkalla majapaikkaan. Taksissa tuijottelin ikkunasta ulkona vilahtelevia valoja ja muistelin aavistuksen verran aiempia NYC-reissuja Auppari -ajoilta. Olin menossa samaan hostelliin, missä olin yöpynyt kerran aiemmin. Ehkä siitäkin nostalgisuus... Ei sille mitään voinut. Mieli oli aavistuksen maassa jenkeistä pian lähdön takia - tai ehkä sen Suomeen ja arkeen palaamisen takia. Yh!

Taksimatka maksoi tippeineen $80. Ei tuntunut hyvältä, mutta aika nopeasti karistin mielipahan pois. Tärkeintä oli, että olin päässyt turvallisesti perille myöhään yöllä.

Yövyin kahden hengen huoneessa ja yläpedissä nukkui joku tyttö, joka heräsi sinne tullessani. Ei tosin sanonut mitään. Koitin hipsiä huoneessa niin hiljaa kuin mahdollista. Suihkun jälkeen painuin nukkumaan.

Nukuin melko myöhään, ennen kuin lähdin liikkeelle perjantaina. Sää oli aurinkoinen ja lämmin ja käppäilin ensin aamupalalle!

Seuraavaksi köpöstelin takaisin hostellille varaamaan seuraavalle päivälle lentokentälle menevää shuttle bussia, mikä maksaisi minulle noin parikymppiä. Diili kuulosti reilulta, joten pakkohan siihen oli tarttua. Hostellin respassa sattui olemaan latinoäijä, joka jäi mieleen omituisen flirttinä.... "Sulla on hyvä englanti... Enkä sano sitä vaan sen takia, että oot nätti..." ja "Kannattaa hankkia latino-amerikkalainen mies. Ai miks? Koska me saadaan naiset nauramaan", mihin naurahdin hyvin hyvin kuivasti (tekonaurua) ja siitähän tyyppi innostui: "See?!" Huoh.

Saatuani shuttle bus -asian hoidettua, häivyin paikalta melko nopeasti. Thank you and bye... Lähdin kävelemään turistirysiä kohti, koukaten vieressä olevan Central Parkin kautta.

En etukäteen suunnitellut reittiäni, joten yllätyin Trump Towerista. Edessä päivysti raskaasti aseistettuja vartijoita ja populaa parveili ympärillä ottamassa kuvia.

Heh, Rump Tower... Nopeasti otettu kuva. Protesteja ei hirveästi näkynyt ympärillä.

Jaahas, Times Square. Ei ollut se muuttunut hirveästi sitten viime näkemän. Aivan liikaa populaa vaan...

Times Square oli päämääräni hetkellisesti, sillä hain etukäteen varaamani ja maksamani Broadway -lipun...

Anastasiaan!!

Koko NYC -reissu oli oikeastaan Anastasia Broadway -musikaalin tähden. Alkuvuodesta haaveilin sen näkemisestä ja hieman petyin, kun aika ei antanut periksi sille jenkkeihin tullessa. No worries - kaikki kääntyi nyt parhain päin! Dreams do come true! Tiesin, että tämä olisi paras huipennus koko Amerikka -reissulle ja jaksaisin sen voimin palata Suomeen.

Hain siis lipun, kävin ostamassa teemaan kuuluvan mukin ja t-paidan vieressä olevasta Broadway shopista ja jäin pohtimaan seuraavaa etappia. Aikaa oli, what should I do? Noh, lisää kävelemistä! Minulla oli kohde, missä halusin ehdottomasti käydä. Otin jälleen google mapsin offlinessa käyttöön ja lähdin kävelemään.

My destination: New Territories!

Pirtelöpaikka siis. En muista, miten alun perin kuulin heistä, mutta luomukset ovat kuvissa niin upeita, että pakkohan se oli listaan laittaa ylös. Valitsin kympillä Unicorn Paraden, ja kannatti!

Katsoin kelloa ja päätin lähteä kävelemään takaisin Times Squarelle, että ehtisin Broadwaylle. Niin. I was crazy. Kävelemiseni kanssa siis! Ihan hyvin kerkesin, mutta olihan sitä matkaa...

Matkalla eräs mies tuli kysymään minulta jotain. Ensin en ymmärtänyt, mitä hän kysyi, mutta selvisi, että hän koitti etsiä kirkkoa, mistä saisi ruokaa perheelleen. Hänellä oli lappu, mihin hän oli kirjannut ylös kirkkoja, mistä sai minäkin päivänä ruokaa. Perjantaina ei tuntunut mikään kirkko tarjoavan mitään.

En valitettavasti pystynyt auttamaan kirkko -asiassa, mutta kuuntelin, kun mies kertoi hätäisesti ruoan tarpeesta. Myönnän, että minulla on usein pieni epäluulo ihmisiä kohtaan, mutta pystyin aistimaan miehestä sen, että sitä ruokaa hän tarvitsi. En jotenkin usko, että hän valehteli. Se, miten hän ikään kuin puoliksi itselleen ja puoliksi minulle puhui tilanteestaan, vakuutti minut. Kyseessä ei ollut kerjääminen.

Mies oli kohtelias, kiitti minua (ja pahoittelin, etten voinut olla avuksi) ja lähti jatkamaan etsintöjään epätoivoisena. Hän käveli hetken aikaa edessäni, kunnes taisi pyyhkiä silmäkulmiaan ja kääntyi toiseen suuntaan. Pohdin, olisiko minun pitänyt käydä ostamassa miehelle ruokaa jostain, mutta kun tyhmänä tajusin miettiä sitä, oli jo liian myöhäistä. Olin itsekin hieman huolestunut ja apealla fiiliksellä mieheen törmäämisen johdosta. Kohtaaminen jäi vahvasti mieleen - miehen kaltaisia kohtaloita löytyy niin Amerikasta kuin koko maapallolta niin vain valtavasti.

Pakotin itseni heivaamaan apean mielen sivuun, jotta voisin pian nauttia Anastasiasta Broadwaylla. Pysähdyin hetkeksi Times Squaren valomeren keskellä. Oli ihan nättiä.

Anastasiaan oli jonottamassa aikamoinen lauma innokkaita ihmisiä! Otin muutaman kuvan, ennen kuin painuin jonon jatkoksi.

Jono veti yllättävän nopeasti. Turvatarkastuksen jälkeen haahuilin vessaan, missä oli piiiitkä jono, mutta melkoisen nopeasti sekin veti. Sen jälkeen lähdin metsästämään paikkaani, mikä sijaitsi aivan eturivissä - tuohon hintaan halusin ehdottomasti hyvän mahdollisen paikan. Joten eteen keskelle!

Fiilikset siinä edessä istuessa olivat us-ko-mat-to-mat! Oli vaikea käsittää, että tässä sitä mentiin... Unelma Anastasian näkemisestä Broadwaylla oli vihdoin totta! Siinä istuin, niin lähellä sitä kaikkea. Oli hauska nähdä soittajat lavan alla, musiikki kantautui upeasti eteen. Tunnelma eturivissä oli muutenkin huikea, molemmilla puolillani istui nuoria naisia, jotka lauloivat tuttujen biisien mukana, itkivät ja nauroivat.

Minä myös! Tunteet olivat hyvinkin pinnassa. Tuli kylmiä väreitä montakin kertaa iholle hiipimään. Nautin joka hetkestä ja turha kai enää sanoakaan, kuinka se kaikki oli niin vain sen arvoista?

Näyttelijät osasivat hommansa, kaikki meni nappiin, musikaali oli onnistunut. Voi olla, että aika biased review minulta, mutta I don't care!

Musikaalin päätyttyä fiilikset olivat jälleen vähän all over the place. Pohdin, miten menisin hostellille. Päädyin sitten kävelemään. Tiesin, että hotskulle olisi piiiitkä matka ja se kestikin semmoisen kaksi tuntia... Ei ollut ehkä kaikista turvallisinta yöllä, ennen puoltayötä, kävellä New Yorkin kaduilla yksikseen, mutta totesin, että nyt on perjantai, liikkeellä on porukkaa vielä jonkin verran. Olin oikeassa - silloin tällöin vastaan tuli porukkaa ja jopa muita yksinäisiä. Tarrasin tosin tiukasti laukkuuni ja harpoin päättäväisen näköisesti eteenpäin kaikesta huolimatta. Hotskuun pääsin turvallisesti takaisin.

Koko päivän käveleminen sai olon väsyneeksi. En jaksanut hirveästi pakkailla laukkua, vaan jätin sen suosiolla aamuun. Ei ollut onneksi paljon pakattavaa, sillä en ollut levitellyt kamppeita ympäriinsä.

Aamulla oli siis aikainen herätys. Shuttle bussi tuli noukkimaan juuri, kun olin kirjautumassa ulos hostellista eli juuri sopivasti. Kierreltiin ja kaarreltiin hakemassa porukkaa kyytiin. Istuin takana ja katsoin aamuihmisiä kiirehtimässä kouluun, töihin, ties minne. Ja minä olin lähdössä Suomeen. Life is weird.

Kentälle saavuttuani katsoin hetken Netflixiä ennen kuin kävin heittämässä tiskillä laukun ruumaa kohti ja tallustelin turvatarkastuksen kautta puhtaalle puolelle. Ostin hieman tuliaisia samalla. Kuulin myös suomea, mikä ei oikeastaan yllättänyt. Varmasti moni oli menossa Nycistä Icelandairin siivin Reykjavikin kautta Helsinkiin.

Ensimmäinen lento meni melkoisen nopeasti. Reykjavikistä Helsinkiin mennessä lento oli hieman myöhässä. Minua se ei haitannut, sillä olin varannut junalipun kohti Savoa myöhemmäksi, ihan koneen myöhästymisen mahdollisuuden takia.

Reykjavik-Helsinki väli oli yölento. Aamu sarasti laskeuduttuamme.

Mukavia aamumaisemia.

Suomessa!

Weird, weird, weird... Zombeilin ulos koneesta, haahuilin hakemaan laukkuni ja lähdin etsimään ruokaa. Ajattelin syödä kentällä ja hengailla siellä ennen kuin menisin junalla keskustaan ja sieltä Savoon.

Lohta ja ruista. Maistui muuten älyttömän hyvälle!

Zombie selfie.

Kerkesin Kuopioon menevään junaan hyvin, sain apua ystävälliseltä mieheltä isomman laukun kanssa ja päädyin juttelemaan vierustoveri-naisen kanssa. Harvemmin semmoista Suomessa tapahtuu, mutta niin kävi. Tosin kauaa en jaksanut rupatella - konduktöörin tarkistettua lippuni painuin unten maille. Tai lähinnä torkahteluasteelle. Monesti havahduin siihen, että könötin hankalassa asennossa suu auki ja kuola valuen. Kun olimme saapuneet Kuopioon, vierustoveri kysyi, hyvinkö nukutti. Nojoo...

Porukoilla viivyin yhden yön ennen kuin ajoin seuraavana aamuna Mikkeliin ja koulun penkille. Karu arki paiskautui päin kasvoja, koska olin semipihalla kaikesta. Aivot eivät olleet kytkeytyneet arki-moodille, eivät sitten millään.

No mutta, sellainen reissu! Kaikenkaikkiaan onnistunut ja totesin jälleen kerran, että onnellisimmillani olen tien päällä. Olen onnekas, että tämänkin reissun sain toteuttaa. Paljon, paljon haaveita kävi toteen koko Amerikan matkan aikana. Mitään en vaihtaisi pois! No regrets.