Olin eilen illalla juuri kaartanut Prisman pihaan kaverin kanssa ja tutkimme autossa Hesen alekuponkeja, kun äitini soitti. Se oli surullinen puhelu se. Selvisi, että meidän koira oli viimeiset henkoset hengähtänyt maanantai-aamuna. Vaikka tiesin, että koira on vanha, milloin vain voi sattua mitä vain ja olinhan periaatteessa jenkkeihin lähtiessänikin asiaa pohtinut siltä kantilta, niin - olihan se yllätys. Ei sellaiseen uutiseen voi varautua henkisesti!
Pepillä siis on jonkun 2 vuotta hieman röhissyt hengitys. Hiljakseen se on pahentunut. Tai oli. Muuten koira oli virkeä ja normaali. Kunnes sitten sunnuntaina isän kanssa lenkillä ollessaan oli peräti pysähdellyt vetämään henkeä ja jopa oksennellut vaahtoa. Ja se hengittäminenkin oli kuulostanut kuulemma niiiiin pahalta. Ruoka ei ollut kunnolla maistunut muutamaan päivään / viikkoon. Tilanne oli vaikuttanut vanhempieni mielestä niin pahalta, että olivat todenneet eläinlääkärille menon tarpeelliseksi. Maanantai-aamuna soitto lääkärille ja viimeiselle piikille... Lääkäri oli kuulemansa perusteella samaa mieltä, että lähtö olisi paras vaihtoehto. Koiralla saattoi olla mahdollisesti syöpä tai jokin muu tauti, terveeltä ei vaikuttanut.
Tietysti siinä Prisman parkkiksella istuessani ja kuunnellessani teki mieli juosta kämpille itkemään, mutta puhelun jälkeen rauhoitin itseni siihen kuntoon, että jaksoin raahautua Heseen syömään ne hampparit kaverin kanssa. Kyyneleet kumpusivat silmiin tällöin tästä, vaivoin sain ne hillittyä. Möykky rinnassa oli suuuuuri.
Syömisestä selvittyämme hengasimme hetken aikaa Hesessä, ennen kuin lähdettiin. Heitin kamun omalle kämpälleen ja selviydyin omallenikin, vaikka tärisytti ja oli sekava olo. Kämpillä tiskasin, istuin tuolille ja purskahdin itkuun, kun en voinut pidätellä enää.
Rest in peace, Pepi 13.4.2003-6.11.2017.
Pepi tuli meille kesällä 2003. Olin tuolloin vielä 11, melkein 12-v. Kovasti sitä omaa karvapalloa oli toivottu ja vanhemmilta ruinattu, ja niin se vain toteen kävi! Ja pitkän aikaa Pepi meidän perhettä jaksoikin ilahduttaa. 14 ja puoli vuotta koiran iässä on kova saavutus.
Pepi oli hyvin... jääräpää. Se on ehkä ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen. Lenkille meno ei aina ollut varmaa, kun tarhaan lähti lenkille huhuilemaan. Neiti saattoi haahuilla ympäri häkkiään, eikä tehnyt elettäkään lenkille lähdöstä. Tai sitten osoitti mieltään päättämällä, että hän halusi jonnekin toiseen suuntaan lenkille kuin minä. Se ei aina taas minulle, toiselle jääräpäälle, kelvannut. Joskus saatoin odottaa vartinkin (tai kauemmin), että Pepi suostui lähtemään haluamaani suuntaan lenkille. Tämäkin tosin vain silloin, jos oli aikaa odottaa.
Hauuuukotus!
Pepi oli hyvin iloinen koira. Siis silloin, kun ei jääräpäisyys vaivannut. Se haisteli paljon jälkiä lenkillä, oli pystykorvamaiseen tapaan tarkkaavainen ja utelias, haukkui elämänsä aikana paaaljon oravia ja saipa monta hiirtäkin pyydystettyä - joskin kukaan ihmisomistajista ei näistä saaliista ikinä hirveästi ilahtunut...
Ikävä on suuren suuri. En saanut viime yönä kunnolla untakaan. Herätys oli karusti aamu-kuudelta. Naama näytti turvonneelta peilistä katsottuna. Toivoin, ettei kouluun olisi tarvinnut mennä, mutta kyseessä oli tärkeä tapahtuma, minkä järjestämisessä minulla oli oma osani, joten en voinut jäädä pois. Fiilikset eivät luonnollisesti olleet kovinkaan hehkeät ja oli aikamoista koomailua koko päivän, mutta selviydyin. Sain hieman muuta ajateltavaa välillä, vaikkei olotila kohentunutkaan tuntien aikana merkittävästi.
Olen huomenna menossa porukoille, enkä voi käsittää, ettei siellä ole enää odottamassa se tuttu karvakuono! Ei ole enää, ketä lenkittää. Ei rapsutettavaa. Tuo tunne tuo surun puseroon.
Aika parantaa haavat. Vie aikaa, ennen kuin tähän tilanteeseen tottuu. 14 ja puoli vuotta yhteistä aikaa on kauan. Tietysti olin välillä ulkomailla, milloin missäkin, mutta aina kohdatessamme Pepi muisti. Muisti ei reistaillut. Siitä olen iloinen.
Oli se vähän hassu koira, hih! Love u <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti