Uusi vuosi, uudet tuulet - welcome!

On aika taas paketoida kulunut vuosi pakettiin, kauniiseen muistojen kääröön! Kaivelin vuoden takaisiin tunnelmiin ja fiiliksiin tästä vuodesta – ihan täältä blogin puolelta siis, ja tällaista löysin:

Vuosi 2015? Hmm, jaa-a. Pää on täynnä kysymysmerkkejä, kun sitä mietin. Seoulissa pysyttelen ainakin kesäkuun alkuun asti, mutta siitä eteenpäin en vielä osaa sanoa yhtikäs mitään. Rahakysymys on aika iso kysymys – sen verran iso, että se määrittelee sen, palaanko kenties Suomeen kesällä. Pelkkä ajatuskin saa olon tuskaisen surulliseksi ja vaikeaksi. I don't want to leave!

….

Niinpä niin, vuosi 2015 – minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä pidät sisälläsi varsinkaan loppupuoliskosta, mutta yhtä asiaa pyydän: että olisin onnellinen. Se on tärkeää. Äärimmäisen tärkeää. Ja toivon, että teen päätöksiä ja tarvittaessa sellaisia muutoksia, että pysyisin onnellisena ja tyytyväisenä elämääni. Kukaan muu ei voi sitä tunnetta täyttää sisälläni, paitsi minä itse.

Hehe, aina pistää hymyilyttämään nämä pohdiskelut uusina vuosina!

Raha – tuo kaiken hyvän ja pahan alku ja loppu. Sellainenhan se on. Se nousi pystyyn, määritti Koreassa oleiluni ajanjakson.

Lähtö Koreasta oli ahdistavaa ja surullista. Viimeisellä viikollani koitin vain olla ajattelematta Suomeen palaamista, ja nautin täysillä niistä päivistä, mitä oli jäljellä. Ja niinhän sitä pitääkin tehdä, eikä murjottaa jossain pelkäämässä yhä vain lähestyvää lähtöpäivää.

Ensimmäiset puoli vuotta vuodesta 2015 oli aivan mieletöntä aikaa, totta kai! Jokainen päivä oli seikkailu, eikä voinut tietää, mihin uusi päivä veisi. Se pisti miettimään myöhemmin, että päivät ovat seikkailemista myös Suomessa, vaikka se saattaa toisinaan tuntuakin siltä, että eikä ole. Mutta on se – pitää vain uskaltaa katsoa ympärilleen paremmin.

Koreassa blondina länkkärinä ympäriinsä hengailemisella oli tietysti jonkin verran siihen seikkailufiilikseen vaikutusta. Vaikka satunnaisiin tuijotuksiin tottuikin, oli se joskus raskasta, ja teki mieli vetäistä näkymättömyysviitta ylleen. Varsinkin kipeänä ollessa.

Mieleenpainuvimmat hetket tämän vuoden puolelta tulevat lähes kaikki Korea -ajalta.

Big Bangin ensimmäinen comeback -keikka Made tourillaan, Simply K-popin yleisössä oleminen ja lyhyt visiitti MC:ilemässä alkujuonnossa, kaikki indie -clubeilut, hatara Suomi -esitelmä koreaksi koulussa lukukauden päätösjuhlassa (mitä tästä opimme? Älä ikinä lupaudu tällaisiin!!), SM Town Free Bus Tour -päivä, Jeju- matka, ihanien Suomi-frendien visiitti Seoulissa, vappupartyt suurlähettilään kotona, k-draamamaraton, see ya soon -partyt...

Opinnoista ei minulle ole jäänyt mitään erityistä päivää mieleen – koska ei muutenkaan koulupäivät yleensä jää hirveän tarkasti mieleen. Totta kai se oli pääjuttu se korean kielen opiskelu. Raskaan intensiivikurssin kanssa pääsin kakkos -levelille, mutta olen unohtanut mukavanlaisesti juttuja sieltä täältä. Hieman ketuttaa, kun en ole saanut itseäni opiskelemaan koreaa niin paljon kuin alun perin olin suunnitellut. Itsenäisesti siis.

Koreasta paluun jälkeen seuraavat puoli vuotta ovat menneetkin sitten hitusen eri lailla. Lukuisia työhaastatteluja – lukuisia ”sori, mut et nyt tullu valituksi...” -vastauksia. ”Etin ja saan töitä, kerään rahaa ja palaan Koreaan” - A-plääni ei ihan saanut tuulta alleen. Ei sitten millään.

Pettymyksistä huolimatta oli vain pidettävä pää ylhäällä ja ajatukset positiivisina. Nyt kun taaksepäin mietin, niin wow, miten vahvasti olenkaan jaksanut mennä eteen päin kaikesta huolimatta! Muutaman kerran kyllä vedin pienoiset raivopuuskat ulkona lenkillä, mutta se on ihan ok.

Kaikki tämä vahvana oleminen ja jaksaminen palkittiin herkullisesti amk:hon hyväksymisellä. Ja sen sähköpostiviestin saatuani romahdin lattialle ja itkin hetken epäuskosta, ilosta ja siitä suuresta helpotuksen aallosta, mikä kulki kropan läpi sillä sekunnilla.

Tiesin, että tälle tielle minun on nyt käännyttävä, sillä ei mistään tule muuten mitään. En toki vielä tiedä varmaksi loppujen lopuksi tästäkään tiestä mitään, ennen kuin sitä lähden kulkemaan. Tällä hetkellä valmistaudun alle viikon päästä koittavaan muuttoon kahden hengen soluun.

Minua ei jännitä, mutta utelias ja kiinnostunut olen. Minkälainen on uusi opiskelukaupunkini? Entäs opiskelu? Koulu? Kurssit? Luokkatoverit?

Olen sopeutuvainen, se on tullut huomattua. Ala myös tuntuu vahvasti omalta ainakin näin ajatuksena – ja tällä kertaa samanlaista palautetta olen kuullut lähipiiriltänikin. Joten eiköhän se opiskelu siitä hyvin lähde rullailemaan!

Vuosi 2016 sitten. Mitä ennustankaan...

Opiskelua nyt ainakin. Violetit haalarit päällä toivon viipottavani ensi vuoden jälkeenkin hymyssä suin.

Pari ulkomaan matkaakin saattaa olla tiedossa. Yksi lapsuudenystävien kanssa – mikä on toistaiseksi ollut ihan vain pohtimisasteella tässä, mutta olisi aivan mahtavaa saada se toteutumaan! Eikun we WILL make it happen!

Toisen matkan haluan suuntautuvan Koreaan. Viikko tai kaksi. Budjettiakin olen jo suunnitellut, ja toteutus on nyt sitten vain siitä rahasta kiinni. Hieman on säästössä, tiukkaa tekee, MUTTA #visitkorea2016 is on!!

Rahasta tulikin mieleen, että ensi vuosi mennään aika pienesti muutenkin. Tylsyyttäni suunnittelin itselleni tuossa opiskelijabudjetinkin, mikä pisti irvistämään. Jännityksellä odotan, mitä siitä tulee – can I do it?

Vuodelta 2016 toivon terveyttä. Yllättävän terve olen kuluneen vuoden ollut (sitä tyhmää iänikuista flunssaa ja aivastelua lukuunottamatta...), ja siitä olen kiitollinen. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu, mutta jospa terveyttä riittäisi ensi vuodeksikin!

Edelleenkin myös toivon, että onnellisuutta riittäisi. On niin tärkeää kuunnella omia ajatuksiaan ja vaistojaan ja kulkea omaa reittiään. Sillä lailla on tyytyväinen elämäänsä.

Kuluneen vuoden aikana koen jälleen kasvaneeni henkisesti valtavasti. Ja olen päässyt toteuttamaan unelmiani. Näitä samoja juttuja jatkanen ensi vuonnakin, sillä henkisesti kasvaminen ja unelmien toteuttelu on sellaista hommaa, ettei se lopu ikinä. Ei ainakaan saisi.

Näihin ajatuksiin ja fiiliksiin... Happy new year!

Kuvat Korea-ajoilta vuoden alusta. Happy memories! Suomi-ajaltakin kuvia on kertynyt jokunen, mutten nyt jaksa niitä tähän liittää... Olisi liian vaivalloista, kun kesti jonkin aikaa nuo Korea- kuvatkin tähän liittää.

Minä ja joulu

Suhteeni jouluun on muuttunut vuosien kuluessa aika radikaalisti. Sen totesin, kun tätä asiaa pohdiskelin satunnaisesti viime viikolla.

Lapsena ja nuorena pääjuttuna loistivat lahjat. Ja ruoka. Ja tv:n jouluohjelmat. Nykyään pääasiana ei ole oikeastaan mikään näistä. Tai noh, jouluruoka nyt aina kelpaa, koska RUOKA!

Viime joulu meni koulun penkkiä kulutellessa ja illemmalla klubeilun merkeissä. Mikäs siinä - hauskaa oli, hieman erilaista vain. Niin sanottu joulufiilis oli kyllä tipotiessään, tuo päivä meni sellaisesta "normaalista".

Tänä jouluna en koe tuntevani joulua mitenkään luissani. Lahjoistakin olen sanonut, etten tarvitse lahjoja. Minulla on kaikki hyvin. Ainut, mitä toivon, on pikku sponssaaminen uuteen kämppään... Vanhemmat ovat sitäkin tehneet, mutta näköjään jotkut yhdessä ostetut tavarat löytävät silti tiensä minulle vasta tänä iltana. En myöskään kaipaa näitä "lahjoja" kääreissä. Eikö ne vain voisi antaa tai sujauttaa johonkin kantokassiin?

Kinkkua on ollut mukava syödä, sitä kaipasin viime jouluna (ja se oli ainut, mitä oli ikävä Koreassa ollessa). Muuten tämä on itselleni melkoisen normaali päivä. Eikä se haittaa. Hiljennyn vielä, kun voin, sillä kohta alkaa taas uurastus opintojen parissa. Alle kaksi viikkoa muuttoon, jehuu!

Luntakin löytyy.

Mukavaa ja rauhaisaa loppuvuotta kaikille! <3

Helsinki -pyörähdys

Maanantaina lähdettiin A:n kanssa Helsinkiin iltabussilla. Tiistai alkoi Sibeliuksen Finlandia -hymnin kuulemisella Senaatintorilla. Komeasti kajahti kuoro siinä portailla!

Senaatintorilla oli myös Tuomaan joulutori, missä piipahdettiin. Ilmaisesta karuselli -kyydistä olin kuullut jo aiemmin, joten suunnattiin sinne jonottamaan. Suurin osa oli tietenkin lapsia, ja hetki epäröitiin, että viitsiikö jonottaa ja viedä pikkuisilta tilaa karusellissa, mutta todettiin, etä eikös mekin olla tavallaan vielä lapsia... Vähän isompia vaan! Karuselli oli söpö, ja kyllähän siellä vihtyi.

Käytiin iltapäivästä tsekkaamassa, oliko ketään hurjaa jo jonottamassa seuraavan päivän keikalle Circuksen edessä, muttemme nähneet ketään.

Kuuden maissa illalla kävelimme taas keskustassa Circuksen ohi ja huomasimme ensimmäisten jonottajien saapuneen! En ole itse ikinä alkanut jonottamaan vuorokautta aikaisemmin kenenkään keikalle - yksinkertaisesti siksi, että olisin tällaisen rupeaman jälkeen todella heikossa hapessa, pyörtymisasteessa ja huonossa olossa. I need sleeeeepppp! Lämpimässä sängyssä mieluiten. Hihi!

Keskiviikko-aamu koitti, heräsimme (lämpimästä pedistä sisätiloista) ja lähdimme keikkapaikalle noukkimaan jonotusnumeromme. Perille päästiin siinä klo 7.45 abouttirallaa.

Mielestäni keikan jonotussysteemi oli erittäin toimiva ja mainio. Ensimmäisen kerran saapuessamme siis saimme numerot käsiimme, jonka jälkeen saimme lähteä minne vaan - kunhan olisimme takaisin paikalla sovittuun kellon aikaan, jolloin jono tarkastettaisiin. Jos et ole paikalla tiettyyn aikaan - menetät jonotusnumerosi ja joudut jonon hännille. Tarkastuksia oli kahden tunnin välein, mikä oli hyvä aikaväli.

Taukojen välissä kävimme syömässä, juomassa ja sivistäytymässä Kiasmassa. Niin, ja kierreltiin kauppojakin. Aika meni nopeasti kun oli jotain tekemistä!

Circuksen edessä kiemurtelevat jonot saivat osakseen hämmennystä ja ihmetystä ohikulkevissa. Pariin otteeseen joku kävi kysymässä A:lta, mikä ihmeen jono tämä on.

B1A4:n keikka sujui alusta loppuun oikein mallikkaasti - ainakaan minulle ei jäänyt mitään hampaan koloon. En ollut missään eturivissä, olisinkohan keskellä Circuksen yleisömassaa ollut, joten säästyin liioilta tönimisiltä. Itse asiassa minulla oli mukavasti tilaa ympärilläni, kukaan vieressä olevista ei yrittänyt töniä minua mihinkään suuntaan, enkä minä tietenkään vastaavasti yrittänyt mitään! Joten pisteet siitä, siinä oli hyvä seistä ja nauttia keikasta.

Kuviahan keikalla ei saanut ottaa, ja olin odottanut, että säännöt olisivat olleet tiukemmat (heti narikalla tsekanneet, ettei kellään ole kameraa tms.), mutta eivätpä tuntuneet olevan. Ainahan joku on ottamassa kuvia. Tämäkään keikka ei ollut poikkeus. Tosin, en nähnyt kuin muutamalla kännykkäkameran vilkkuvan ympärilläni. Nauratti, kun muistelin Big Bangin Seoul -keikkaa, missä kuvaaminen oli myös ehdottoman kielletty, mutta eihän se turvamies voinut kuvaaville mitään. Ehkä niissä ihan edessä oleville, muttei muille. Tämän vuoksi melkein kaikilla oli kamerat ojossa yleisössä. Tilanne oli hupaisa!

B1A4:n keikalla tunsin oloni hieman vanhaksi välillä. Pojat lavalla esittivät hirvittävän cheesejä biisejä, enkä sulanut niille. Nautin siitä, kun sain nähdä tanssia ja kuunnella korean kieltä. Ja hei, missä vaiheessa B1A4:n pojista on tullut niin hyvännäköisiä?? Ilo oli katsella niitä säihkyviä naamoja lavalla. Uuuh!

Siinä keikkaa katsellessa iski suuri ikävä Koreaan - mielessä pyörivät ihanat ruoat, ystävät ja muistot viime reissusta. Pakko päästä ensi vuonna käymään Koreassa! I'M COMING TO EAT ALL YOUR FOOOODZZZ!!

Keikkamatkaa ja tammikuun odotusta

Tasan kuukauden päästä alkava koulu on saanut vähän vauhtia töppöseen tällekin tytölle! Opintotuki on haettu, opiskelijakortin tilauskin laitettu vetämään, opiskelijakämppätarjouskin saatu kahden hengen solusta... Ja niin edelleen!

Tänään lähden kohti Helsinkiä - keskiviikkona koittaa B1A4:n keikka Circuksessa! Ihan normilippu minulla on, VIP -liput olivat tämän hetkiseen elämän tilanteeseen piiikkuisen liian kalliit. Eipä tuo tosin harmitakaan, menkööt VIP-lippuset isommille fanittajille. Pidän B1A4:n musiikista, vaikken tosin kaikkia biisejä tiedäkään ja that's it. Niin no... Onhan ne pojat ihan söpöjäkin... Not gonna lie!

Keikan jälkeen lähdenkin takaisin yöbussilla kohti Savoa, jotta torstaina pääsen aloittamaan jouluapulaishommat Postin leivissä. Olin siellä pari vuotta takaperin myös, ja pääsin tänäkin vuonna sinne jelppimään joulupostin kanssa.

Ihan on hyvä fiilis kaikesta tällä hetkellä, vaikken millään jaksaisi odottaa koulun alkamista. Nyt sanon noin, mutta kun se koulu oikeasti alkaa, voivat fiilikset olla vähän eri... Hahhah! Odotan kuitenkin innolla ensimmäistä koulupäivää, minkäs sille voin.

Kuvat goooooglesta!

"Welcome!"

Eilisen piti olla ihan normipäivä - ja niinhän se olikin, kunnes läppäri päätti yllättää ja alkaa päivittämään itseään. Puolitoista tuntia ruudun välkettä, uudelleenkäynnistämisiä (ihan siis läppärin puolelta - minä en koskenut mihinkään tämän operaation aikana) ja sitä päivittämistä.

Neuloin ei-maailman-kauneinta-muttei-rumintakaan kaulaliinaani, kuuntelin musiikkia, vilkuilin välillä läppärin ruutua.

Tosiaan, puolitoista tuntia abouttirallaa siinä meni, ennen kuin huokaisin helpotuksesta ja pääsin jatkamaan yhden sarjan katsomista.

Noin viiden minuutin kuluttua tästä kännykkäni äänteli viestin merkiksi. Menin aukaisemaan sähköpostiviestin sen kummempia ihmettelemättä. En kerennyt lukemaan kuin alun muutaman sanan, kun heitin kännykän pois aivan kuin se olisi ollut tulikuuma.

Löysin itseni harhailemasta olohuoneeseen. Istahdin sohvan eteen lattialle ja -... Okei, nyt kuulostaa jo vähän liian dramaattiselta - mutta niinhän siinä kävi, että itkin siinä hetken aikaa. Tuntui, kuin kaikkien näiden kuukausien taakka olisi valunut kyyneleinä alas ja poistunut kehosta. Ihmettelin siinä reaktiotani itsekin, ja totesin, että nuo ilon kyyneleet varmasti merkitsivät sitä, että olin odottanut enemmän tällaista tapahtuvaksi kuin alunperin olin tajunnutkaan. On se jännää, kun yllättää itsensäkin välillä!

Tämä ei ollut Koreasta lähtiessä pääsuunnitelmani. Pääsuunnitelmanihan oli löytää töitä. Ja palata takaisin Koreaan. ASAP.

Tiesin tosin tätäKIN suunnitelmaani päässä pyöritellessäni, että suunnitelmilla on tapana muuttua, enkä voi ikinä sanoa 100% jotain, ja toteuttaa sitä - koska välillä asiat eivät onnistu tai mene läpi sillä lailla. Koreaan olen menossa, mutten ihan vielä. Yhtenä suurena haaveena on päästä edes viikoksi, pariksi Koreassa käymään ensi vuoden puolella jossain vaiheessa tosin. Sen pidemmästä reissusta en uskalla haaveilla nyt. Eikä pidempään reissuun ole varaakaan.

Olen ollut kesäkuun puolesta välistä asti työttömänä. Tähän väliin on mahtunut niin monta haastattelua, niin monta "Sori, ei valittu nyt sua" -tyyppisiä viestejä/soittoja. Pettymyksistä on kuitenkin noustu, vaikka viime aikoina se on alkanut jo vähän kyrsiä. Jokainen monta kuukautta työttömänä ollut varmasti samaistuu tähän. Työtilanne täällä on ihan oikeasti vaikea.

Restonomi-koulutus oli sitten myös listalla, että sinne haen, jos ei hakuajan umpeutumiseen mennessä ole tullut töitä. Olin hakenut alalle 3 vuotta sitten, mutta valinnut toisen alan, koska olin saanut sieltä aikaisemmin hyväksymiskirjeen. Ja vuoden jaksoin toista alaa opiskella. Do I regret it? Nope. En halua katua päätöksiä, jotka jossain vaiheessa ovat tuntuneet hyviltä.

Kuukausi sitten kävin pääsykokeissa, eksyilin kampuksella ("mihin hittoon jätin autonnn", "siis missä tää rakennus onnnnn") ja tuskailin raastavien menkkakipujen kanssa koemateriaalin parissa luentosalissa - kyllä, tuo viimeisin oli oleellisin asia tietää evö. Mikä siinä on, kun naisten päivät keksivät saapua juuri niinä päivinä, kun ne saisivat tulla joskus toiste kylään??

Näin siinä sitten kuitenkin kävi, parhain päin. Minusta tulee taas opiskelija! Ala vaikuttaa erittäin mukavalta ja hyvältä, sopivan kansainväliseltä meikäläiselle. Opiskelukaupungista en tiedä oikeastaan yhtikäs mitään, mutta sehän tulee tutuksi aikanaan.

Olen tyytyväinen, iloinen. Kaikki alkaa nyt taas järjestymään elämässä - näiden kuukausien laiskanlinnastani lähden mielelläni pois. En todellakaan pois sulje ulkomailla opiskelua, ehen! Tämä ei tarkoita sitä, että jumitun vuosiksi Suomeen, no way.

Jostain on lähdettävä liikkeelle - ja minä lähden liikkeelle tästä. Katsotaan, minne päin tie vie, mitä uusia seikkailuja odottaa tuolla tuntemattomassa. Ainakin vähän enemmän actionia kuin mitä viimeiset kuukaudet ovat pitäneet sisällään. 7.1.2016 lähtee uusi chapter aukeamaan meitsin elämässä! Can't wait!

Ostin Prismasta ylisöpön cupcake -mukin tänään, onnitellakseni itseäni. <3

Mitä minulle kuuluu

Kauheasti en ole blogia päivitellyt viime kuukausina, joten nyt on aika kurkistaa, mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä! Voin kertoa, ettei paljoa ole tapahtunut. Jotain pientä kuitenkin!

Koreassa kevään puhjetessa täyteen loistoonsa (siis äkkiä niitä kukkia ja vihreää oli ihan kaikkialla! Päivässä, parissa se kevät tuli...) myös minulla puhkesi jotain. Epäilin olevani allerginen jollekin, kun lähes koko ajan silmät ja nenä vuotivat ja olo ei ollut hirvittävän hyvä. Sitä ei tapahtunut 24/7, mutta ihan tarpeeksi.

Olin tietysti hämmentynyt, sillä en muistanut reagoineeni mihinkään noin voimakkaasti aiemmin.

Kevät tuli - kevät meni. Ja vieläkin jatkuivat nenän ja silmien vuotaminen. Nggghhhh!!

Suomessakin jatkui... Ja jatkui. Lopulta meni hermot siihen, kun ei meinannut saada nukuttuakaan aivastelun takia.

Varasin allergialääkärille ajan. Minulle tehtiin Prick -testi. Ja selvisi, että olen allerginen heinälle ja... hieman yllättäen - kissalle. Problem solved!

Kävin myös kaksi kertaa Maija Vilkkumaan keikoilla Kuopiossa. Keikat olivat iiiiihania! Ohhoh, aina sieltä lähtee energiaa pursuilevana pois!

Sain myös yhteiskuvan toisella keikalla (aina otettava jokaisen keikan jälkeen, mikäli mahdollista! Niistä tulee sitten kiva kokoelma katsottavaksi)! 2 itse asiassa. Heikossa valaistuksessa. Ensin ihan normikuva, sitten menin sanomaan Maijalle, että "hei, otetaan sellaiset hassut ilmeet!"... Aaaand this happened:

Olin viime kuussa myös serkkuni polttareissa (ensi viikolla häät, jeee!). Meitä oli 11 tyttöä yhteensä, ja hurjan hauska päivä kerta kaikkiaan!

Illalla mentiin karaokebaariin, ja yllätyin totaalisesti, kun joku tuli pyytämään tanssiin kanssaan. Enpä muista, että olisi noin käynyt vähään aikaan... Haluan tässä yhteydessä pyytää anteeksi niitä lukemattomia kertoja, mitä astuin varpaillesi, sinä pitkä muukalainen! Minullahan siis oli aurinkolasit päässä (koska polttarit, ja piti olla hauskasti pukeutunut illalla), enkä nähnyt baarin valaistuksessa kunnolla kasvojasi, mutta vaikutit oikein mukavalta herrasmieheltä. Ah, nyt toivon, että oletkin joku asshole enkä kulkenut onneni ohitse...

Aloin myös neulomaan! Kaulaliinaa! Viimeksi olen pidellyt puikkoja kädessäni yläasteen seiskaluokalla eli 11-12 -vuotta sitten. Muutama päivä sitten sain kuitenkin inspiksen, ostin lankaa ja tällaista olen saanut aikaan:

Ei se nyt maailman kaunein kaulahuivi ole - muttei ruminkaan. Suunnitelmissa olisi tehdä siitä pitkä, että voisi kietaista parikin kertaa kaulan ympäri. Saas nähdä, miten käy. Toistaiseksi ovat puikot pysyneet nätisti käsissä, ja on ollut ihan mukavaa puuhaa.

Hmm, mitäs muuta. Töitä olen tietysti edelleen hakenut - ja pariin kouluunkin myös, vaikkei se alun perin tarkoitus ollut. Näin kuitenkin tein. Toki pään sisällä risteilee muitakin pläänejä, mutta pysykööt siellä päässä. Mikään kun ei ole varmaa vielä. Positiivisin toivein mennään kuitenkin tässä eteen päin, ohoi!

4 years ago...

On kulunut lähestulkoon 4 vuotta siitä, kun törmäsin korealaisiin leffoihin ja draamoihin, ja upposin täysillä uuteen kulttuurituttavuuteen. Koska tällä hetkellä on vieläkin vähän liikaa luppoaikaa (vaikka toki siitäkin pitää nauttia nyt, kun kerran voi...), aloin tuota valaistusta elämässäni fiilistelemään. Tapahtuuhan sitä tietysti aina joka vuosi tähän aikaan – not gonna lie.

4 vuotta. Hmm. 4 vuotta sitten Emma 20-vee discoverasi ensimmäisen korealaisen leffansa, ja siitä se sitten lähti. Vaikka tässä vuosien kuluessa ovat korealaiset draamat ja musiikki ja kulttuuri ja kieli tulleet tutuiksi, niin tuntuu silti, että on vielä niiiiiin paljon asioita, mitä en tiedä. Ja tottahan se on. Kaikki on pintaraapaisua. Tiedän toisaalta paljon, mutta en todellakaan kaikkea.

En nyt lähde sen kummemmin kartoittamaan tätä asiaa, koska se ei ole tämän kirjoituksen pointti. Minulla nyt vain on välillä tapana lähteä kirjoituksissani huitelemaan sinne sun tänne... Kröhöm...

4 vuoden juhlistamisen kunniaksi päätin eilen aloittaa katsomaan ensimmäistä korealaista katsomaani draamaa, mikä räjäytti meitsin kiinnostuksen korealaiseen kulttuuriin ja kieleen totaalisesti aikoinaan. Olen joskus miettinyt, olisinko näin kiinnostunut tästä kaikesta, jos draama olisikin sattunut olemaan eri – ja tullut siihen johtopäätökseen, että olisin.

Sattuman kauppaa se kuitenkin oli, että My Princess -draamasta tuli tämä ensimmäinen, josta on kaikkea kiittäminen. Noh, koska olen itse helposti prinsessa -jutuista innostuva tyyppi, niin ei se ehkä ihan sattumaa ollut. Luin juonikuvion, kuulosti hyvältä, aloin katsomaan. Ja 16- jaksoinen draama tuli nieltyä varmaan parissa päivässä.

Olen usein kertonut tämän tarinan, ja lisännyt loppuun: ”... Aaaand there's no going back anymore!” Ainakaan toistaiseksi ei ole ollut. Tottahan toki alun ”OMG Korea OMG kaikki on ihanaa OMG” -pilvilinnailun jälkeen asiat ovat enemmän realisoituneet, enkä elä siinä pumpuli-kuvitelma-maailmassa enää. Varsinkin Koreassa pidemmän aikaa elämisen jälkeen moni asia konkretisoitui.

Oli mielenkiintoista ja nostalgista näiden vuosien jälkeen alkaa katsomaan uudelleen My Princessiä. Onhan sillä eniveis paalipaikka draamamaailmassani. Mydramalistiin (missä hiippailen nimellä FINE) olen kyseiselle draamalle antanut pisteitä/tähtiä 10. Because it's so special! Jos olisin myöhemmin katsonut sen, se tuskin ihan kymppiä olisi saanut, mutta kävikin niin, että se oli se ensimmäinen ja sen takia ansaitsee täyden kympin eikä yhtään vähempää.

Nyt uudelleen muutaman jakson katsoneena pidän edelleen Song Seung Heonia yhtenä Korean kuumimpana miesnäyttelijänä (those abs...), ja tiedän ehkä, mikä näissä draamoissa viehättää kerta toisensa jälkeen.

Hullunkuriset hahmot. Hullunkuriset juontenkäänteet. Pieni (tai vähän suurempikin) ylinäytteleminen. Huumori. Näyttelijät.

Hyvässä draamassa ylläolevat kolahtavat sulavasti paikoilleen. Jos esim. ylinäyttelemistä esiintyy liikaa tai se on väkinäistä, sen huomaa, ja saatan sanoa draamalle bye bye.

Draaman genrestä tietysti riippuu ja roikkuu, onko siinä sitä ylinäyttelemistä ja hullunkurisuutta ja huumoria. Olen nähnyt vakaviakin draamoja, missä noita ei oikein ole. Niistä tulee hieman mieleen länkkäridraamat, mutta ei sitten kuitenkaan. Itselleni kun on tärkeää, että korealaisissa draamoissa on sitä korealaisuutta. Ei se olisi sitä enää, jos se puuttuisi ja tilalla olisi vaikkapa jenkkiläisiä kliseitä. Eijjeijeiii, korealaisissa draamoissa pitää olla korealaisia draamakliseitä!

Saatan hamuta heppoisesti syitä, miksi pidän korealaisista draamoista. Minulta kun on niin usein kysytty (pienehkön kulmakarvojen kohotuksen kera), miksi niitä katson – mikä niissä oikein viehättää? Ja vastaus on ollut joka kerta hankala antaa. Koska tykkäänpähän vaan. Jotenkin ne kolahti.

Järkevää vastausta on totta tosiaan vaikea latoa ilmoille. Ehkäpä selkeää sellaista ei koskaan tule löytymäänkään. Onneksi se ei haittaa. Ei kaikkia asioita tarvitse selitellä.

Oli miten oli, tunnen olevani niin vaan rikkaampi 4 vuotta myöhemmin. Kiitos My Princessin. Siitä se kiinnostus Koreaan lähti, puolivahingossa. Puolivahingot tuppaavat viemään mitä mahtavimpiin elämyksiin, kokemuksiin, hetkiin! No regrets.

Kuvat googeshta!