Where am I going to live?

Well, that's a good question!

Koreassa on monenlaista asumisvaihtoehtoa, ainakin mitä olen kuullut ja lukenut. Siellä on vähän erilaiset tsydeemit kuin Suomessa.

Minulla olisi kai mahdollisuus majoittautua koulun dormissa (asuntola?), mutta sinne on luultavasti pitkähköt jonot. Lisäksi olen kuullut sellaista huhua, että Donggukin yliopiston asuntolassa (kuten monissa muissakin kuulemma) ei ole keittiötä, laukut tarkistetaan, kun sinne tulee (esim. alkoholia ei saa tuoda sisään lainkaan), kavereita ei saa kutsua kylään – plus siellä on kotiintuloaika.

Totesin sitten muita vaihtoehtoja tarkastellessani, että mieluummin menen muualle. Tällä hetkellä one-room -tyyppinen majoitusmuoto vaikuttaisi parhaimmalta. Hintahaitari vaihtelee paljon, sijainnista riippuen. Luin, että joku oli saanut hyvinkin halvalla sellaisen.

One-room on siis nimensä mukaisesti yksi huoneinen kämppä, mistä löytyy myös minikeittiö sekä pieni suihkutila.

Lisäksi tarjolla on goshiwoneja, minne saattaa päästä hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Nämä halvat paikat ovat vissiinkin melkoisen suosittuja opiskelijoiden keskuudessa. Niissä keittiö ja oleskelutilat ovat jaettuja, ja oma huone on pikkuruinen, komeron tapainen.

Noita olen miettinyt, vaikka totta kai on olemassa muitakin asumisvaihtoehtoja. Nuo ovat kuitenkin ehkä halvimmat, joten saatan kallistua enemmän niiden puoleen...

Vasta paikan päällä pystyn valintani tekemään, minne majani pystytän. Sen takia suunnitelmissa onkin valjastaa joku paikallinen auttamaan asunnon etsimisessä. Jo kielimuurinkin takia, sillä siellä tuo englannin kielen osaaminen ei ole kaikkialla niin itsestään selvää.

E (serkkuni ja yksi lapsuudenystävistäni) käväisi vuosi sitten Koreassa vaihtarina, ja loi hieman kontakteja sieltä päästä. Jos saisin sieltä siis jonkun auttamaan minua asunnon metsästämisessä, niin oh yeaaaah I would be saved! Toivotaan parasta!

Kuvat googlesta.

3 kuukautta

3 on yksi lempinumeroistani. On ollut aina. Siinä on sitä jotain.

Senkin takia olen enemmän kuin riemuissani siitä, että tänään, kesäkuun puolessa välissä, 15.6., ollaan tasan 3 kuukauden päässä lähdöstä. Se on ihan älyttömän vähän. Huippua!

Tiedän, että tämä kesä tulee kulumaan nopeasti. Huomenna alkavat työtkin taas lentokentällä, kestäen lähes elokuun loppuun saakka. Siinähän se aika meneekin, töitä tehdessä. Ennen kuin huomaankaan, on aika jättää Suomi taakse vähäksi aikaa...

Kun 15.9.2014 tuolloin 23- vuotias Emma (oh my gooood i'm so old!) nousee Helsinki-Vantaalta Lontoon koneeseen... Ja Lontoosta Hong Kongiin vievään koneeseen.... Ja Hong Kongista Seouliin vievään koneeseen... Voidaan olla ainoastaan varmoja siitä, että valvottu on ja se näkyy. Älkööt peljätkö seoulilaiset, jotka näette kadulla hiipparoivan muukalaisen, joka zombietakin muistuttanee – se on vaan yks Emma Suomesta!

Kielikouluun hakeminen

Kielikurssille Koreaan on aika helppo hakea. Ja helppo päästä sisään – jos rahaa siis löytyy. Ah, it's all about the money! Eikä tuon nyt taas pitänyt kuulostaa siltä, kuin olisin joku upporikas rich bitch, koska en siis ole.

En ole kaikkien kielikursseja järjestävien hakuprosesseihin perehtynyt, mutta veikkaisinpa, että samankaltaiset ne kaikilla ovat.

Dongguk Universityyn hakuprosessi oli tosiaan simppeli. Tarvittiin täyttää nettisivuilta löytyvä hakulomake, ottaa kopio yo-todistuksesta (jotta näkevät, että lukio on käyty; tilasin virallisen englanninkielisen todistuksen netistä), kopio pankkitilistä (pitää olla tietty summa rahaa tilillä; summa vaihtelee yliopistoiden välillä), kopio passista, näpsäistä kolme kuvaa itsestä, rustailla motivaatiokirje – sekä maksaa 50,000 wonin application fee. That's it!

Kun hakemusraha oli saapunut koulun tilille (siinä meni muutama arkipäivä), ja he koulun päässä olivat tutkineet hakemukseni, tuli sähköpostia, että kiitosta vaan ja tervetuloa. Noooo okei, jouduin itse asiassa laittamaan sinne kyselyä perään melkein parin viikon päästä hakemuksen vastaanottoviestistä, kun mistään ei mitään kuulunut. Seuraavana päivänä oli onneksi tullut se tervetuloa -viesti lyhyehköjen ”sori ku vähä kesti tää vastaaminen” -pahoittelujen kera.

Vaikka olinkin ajatellut, että kyllä minä sinne pääsen, niin meinasi päästä huutonauru aamulla seitsemän aikaan, kun viestin luin. Koko se aamu olikin sellaista myhäilyä sitten. Tavallaan kaikki loksahti paikoilleen – varmistui. Se rauhoitti ihan mielettömästi.

Tämän jälkeen piti maksella lukukausimaksuja. Lukukausiahan ainakin tuolla koulussa on 4 vuodessa. Ja siis 6 jakson verran kielikurssi kestää. Maksoin ensin yhden lukukausimaksun, mutta sitten selvisi, etten saisi viisumia sinne, ellen maksaisi enemmän. Sillä Koreassahan saa oleilla max. 90 päivää ilman viisumia, ja yksi lukukausi kestää sen n. 90 päivää. Maksoin sitten 3 lukukautta, ja asia oli reilassa.

Tai siis luulisin ainakin. Vielähän en ole viisumia saanut saatika hakenutkaan, sillä koulu pystyy lähettämään viisumin hakuun tarvittavat dokumentit minulle vasta tämän kuun loppupuolella (eli ihan pian siis kuitenkin). Tämä siksi, että hakuaikaa kouluun syksyllä alkavalle kurssille on kesäkuun loppuun saakka ja veikkaisin, että siinä on joku viisumihakuaikakin... Tai ettei sitä liian aikaisin voi myöntää? Kai? En oikeasti tiedä, arvailen vaan, heittelen ilmoille ajatuksia.

En nyt sitten tiedä, mitä tästä vielä pitäisi kertoa. Eiköhän tämä kouluun hakemisrumba ollut tässä. Aikasta simppeliltä kuulostaa, eikös?

Kuvat goooooglesta

Veljen pippaloista

Tänään vietettiin pikkuveljen rippijuhlaa. Aamulla satoi ja oli harmaata, mutta piankos ilma muuttui täysin päinvastaiseksi ja kirkkoon ajeltuamme aurinko paistoi ja oli lämmin. Iltapäivällä alkoi olla jo kuuma.

Kirkossa tyydyin miettimään omiani ja läpsimään yhtä ahdistelevaa itikkaa aina, kun se tuli lähelle. Se olikin sitkeä sissi, ja livahti aina ulottuviltani. Hemmetti!

Meillä oli aika pienet pippalot, kuten yleensäkin. Ruoassa ei kuitenkaan oltu säästelty ja ylikin sitä jäi – hyvä niin. Koska meille jäi enemmän muahahaha!

Minä sain toimia kahvin kaatajana (paras homma niinku evööö) ja napsia kuvia järkkärilläni.

Itse olin juhlia varten pukeutunut mustaan. Äiti vähän mietti, että onkohan se hyvä ihan mustaan pukeutua, että eihän tässä olla hautajaisiin menossa. Pidin pääni. Minulla kun ei oikein ollut muuta vaatetta, mitä päälle laittaa. Yksi mekko, jonka olin tilannut jenkeistä näitä pippaloita varten, oli sekin tulliin juuttunut juuri tällä viikolla. Oh how nice!

Vaikka se musta asukokonaisuus olikin, sai se kovasti kehuja. Monet luulivat sitä ihan mekoksi, mutta siinä on erikseen tuo hame- ja paitaosuus.

Tässä päivän asu. Veljen ottamana. Näitä ei kyllä tulla näkemään tämän blogin puolella hirvittävän usein. Oikeastaan äärettömän harvoin.

Tuota noin... En ole aivan varma, mitä tässä tapahtuu, mutta nauraa räkätettiin tälle kovaan ääneen veljen kanssa kuvan oton jälkeen. Aika mahtava tilannekuva - ilmeellä!

Normalizzzzed! Velikulta hei, olisit voinut tuota kuontaloa enemmän kuvaan työntää...

Tulevasta opinahjosta

Kun päätös tulevasta oli tehty hyvillä mielin, alkoi syvempi tarkastelu ja vertailu lukuisten yliopistoiden ja niiden tarjoamien kielikurssien välillä. Pakko myöntää – olin oikeastaan yllättynyt siitä, kuinka monessa paikassa sitä tarjottiinkaan. Toisaalta katselin pelkästään Seoulin kouluja, ja totta kai niissä kaikissa sitä tarjottiin.

Luin samalla myös ihmisten mielipiteitä koulujen kielikursseista erilaisilta keskustelupalstoilta ja random blogeista, mitä löysin. Luin, että joku koulu panosti kursseillaan enemmän puhumiseen, joku kielioppiin, joku taas kirjoittamiseen. Sitten oli niitä, missä oli kai tasaisesti panostettu kaikkien osa-alueiden opettamiseen.

Tärkeää itselleni oli hinta. Aika saman suuruisiahan ne kurssien hinnat olivat kaikkialla, mutta jonkinlaisia vaihteluja löytyi. Kaikki kuitenkin pyörivät tuhannen euron molemmin puolin per yksi lukukausi.

Poukkoilin kauan eri vaihtoehtojen välillä. Koin kuitenkin, että se oli tärkeää – miettiä kunnolla, mikä koulu miellyttäisi eniten. Olin tosin kuullut, että kouluakin voisi vaihtaa, muttaaaa... Mielelläni olisin yhdessä, samassa koulussa koko kielikurssin ajan.

Juuri kun olin melko varma, minne hakisin, puuttui kohtalo peliin. Tai en minä tiedä, oliko se kohtalo, mutta siltä se tuntui. Nimittäin, bongasin hitusen edullisemman kielikurssin toisesta koulusta, josta en ollut ikinä aiemmin kuullutkaan. Luin siitä jonkun suomalaisen tytön blogista. Tämä tyttö oli käynyt tätä koulua.

Etsin siitä lisää tietoa, ja nähdessäni koulun kuvan googlesta, alkoi päässä raksuttamaan. Olin nähnyt tuon aiemmin... Olin varma siitä. Jossain... Ja välähti! Klikkailin itseni kuvakansioiden keskelle, ja sieltä viime kesän Seoul -reissukansioon. Lähdin selaamaan 2000. kuvan lastia ja tattadaa! Siellä se oli:

En voinut muuta kuin kuulla ääneni huutavan päässäni, että tuonne sinä menet. Kohtaloa tai ei – onhan tämä nyt jännää, että satuin ottamaan pari kuvaa tästä koulusta viime kesänä. Mielenkiintoista. En edes muista, miksi näin kävi. Who knows...

Diiiin. Se oli sitten aika selvää, että Dongguk Universityyn lähtisin koreaa opiskelemaan. Tästä yliopistosta ei hirveästi löytynyt keskusteluja mistään, paitsi siitä yhdestä suomalaisen tytön blogista. Ei sieltäkään mitenkään megalomaanisesti, mutta mitä nyt ymmärsin, niin hän oli ollut ihan tyytyväinen sen opetukseen. Se riitti, sekä kuvatodisteet viime kesältä. Sekä se, että se oli hieman halvempi, alle tonnin per lukukausi.

Kuvat googlesta.

Mitäs minä tuosta koulusta sitten tiedänkään?

Se on yksityiskoulu. Sijaitsee aivan Namsan Towerin juurella. Symboleina toimivat elefantti sekä lotus. Perustaja oli aikoinaan ilmeisesti buddhalainen, ja siellä on ilmeisesti temppeli jos toinenkin? I'm not sure. En ole ihan varma, kuinka paljon se buddhalaisuus siellä näkyy arjessa. Ehkei niin paljon kuitenkaan.

Sain myös selville, että kyseinen koulu on erityisen tunnettu ”julkkisten kouluna”. Meinaten siis sitä, että monet artistit, näyttelijät yms. ovat käyneet ja käyvät tuota koulua. Luin pari uutistakin, missä pari julkisuuden henkilöä olivat tehneet aikamoisen isoja lahjoituksia koululle... Toinen oli muistaakseni joku tyttöryhmä Girls' Generationin jäsenistä.

Että sellainen koulu. Kirjoittelen lisää hakuprosessista erilliseen postaukseen myöhemmin.

Just a little life change

"The purpose of our lives is to be happy." - Dalai Lama

Uusi blogi, uusi alku.

Koin, että tälle oli tarvetta, sillä tosiaan, pieni elämänmuutos häämöttää edessä. Kyllähän sitä tälläkin hetkellä eletään, muutosten aikaa. Sitä on ollut ilmassa jo monen monta kuukautta. Siitä eivät monet vain vielä tiedäkään...

Kilometripostaus tiedossa, heti ensimmäiseksi tänne blogiin! Onnea vaan teille, jotka ryhdytte kahlaamaan tekstiä läpi. Oh yeah! Tästä se lähtee!

Viime talvi oli minulle melkoista sisäistä vuoristorataa näin suoraan sanottuna. Löysin uusia ajattelutapoja asioista, vaikka tavallaan olinkin ajatellut monesta asiasta samalla lailla – mutta nyt ne jotenkin paremmin loksahtivat paikoilleen syvemmällä tasolla. Tajusin, mitä en halua. Tajusin, mitä haluan. Kyyneleitä tuli vuodatettua, ahdistusta rinnassa koettua. Ja niitä pieniä onnen ja tajunnan pilkahduksia löydettyä.

Kun kouluun mennessä alkoi olo olla kiukkuinen ja raskas, ymmärsin, ettei kaikki ollut kohdillaan. Joulun jälkeen etenkin oli hankalaa, motivaatio lähti laskuun ja kiinnostus sen mukana. Ensin ajattelin sen olevan väliaikaista, että jokaiselle tulee tällainen hetki jossain vaiheessa opintoja, etenkin ensimmäisenä vuonna. Ja päätin tunnustella fiiliksiä pidempään, sekä näin antaa koululle ja opinnoille mahdollisuuden todistaa, että olin väärässä.

Jonkin ajan kuluttua huomasin, ettei mikään ollut muuttunut. Tajusin senkin, mitkä minua ikään kuin painoivat nöyrtymään ajatukselle siitä, etten ollut oikeassa paikassa. Ne olivat ne oikeat haaveet, jotka olin pitänyt iäisyydet piilossa jossain sisimmässä - jotka olin lytännyt sinne varjoon sillä perusteella, etten voisi koskaan mitään sellaista saada tai saavuttaakaan.

Se oli pysäyttävä hetki. Kun se tietoisuus iski tajuntaani. Että tämä kaikki, mitä minulle juuri nyt tapahtui, ei ollut sitä, mitä minä halusin. Luulin halunneeni, mutta se ei ollut sitä kuitenkaan. Se oli myös pelottavaa. Ja hämmentävää. Varsinkin, kun kaikki ne ajatukset piti sisällään muutaman kuukauden. Only I knew.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin (ja olen erittäin huono kirjoittamaan tällaisesta, mutta...), jokainen tallaaja täällä maan päällä on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Ja jos ei ole onnellinen, pitää asialle itse tehdä jotain. Silti monet eivät tee asioille mitään. Ja jäävät laakereilleen makaamaan. Keksivät tekosyitä, mikseivät voisi tehdä jotain sellaista itselleen, mistä haaveilevat. Syinä voivat olla se, ettei usko itseensä tai että on yksin unelmiensa kanssa.

“Strength comes from struggle. When you learn to see your struggles as opportunities to become stronger, better, wiser, then your thinking shifts from "I can't do this" to "I must do this.” - Toni Sorenson

Se yksi olin minä. Ajattelin Au Pair -seikkailun jälkeen, että nyt minun pitää hakea opiskelemaan Suomessa jonnekin. Pakko. Vaikken ollutkaan varma alasta. Tai olin, mutten hakenut sinne, koska tiesin, etten pääsisi ikinä tiukkojen pääsykokeiden vuoksi. Hain siis muualle, koska kaikki muutkin tekivät niin, ja kaikki sitä minulta odottivat, niin se oli myös minunkin tehtävä. Käydä koulu, tehdä töitä, löytää ehkä mies jossain vaiheessa, perustaa perhe, matkustella, jäädä eläkkeelle ja kuolla pois.




Wrong.

Nojoo. En minä ihan noin jyrkästi ajatellut, mutta suurin piirtein. Ja ai että olen ollut idiootti. Tai semi-idiootti. Koska eihän se niin mene!

Hemmetti.

Minä olen oman elämäni tärkein ihminen. Eikä sen nyt pitänyt kuulostaa itsekkäältä bastardilta. Pointti on se, että ellen ole se tärkein, ei missään ole mitään pointtia. Miksi pitäisi elää toisten kaavojen mukaan, sellaisten kaavojen, joiden mukaan valtaosa väestöstä elää? Miksi? Ei sellainen tee onnelliseksi. Tai noh, ehkä jotkut. Minua ei. Vaikka minutkin on tavallaan kasvatettu sellaiseen tiettyyn kaavaan, mikä tulee yhteiskunnan paineista. All I can say is: Yyyyyh. Screw you.

Talvi-iltaisin kaivelin internezzzzin syövereistä hyviä sanontoja ja rohkaisevia tarinoita haaveiden toteuttajista. Kyllä, tämäkin kuulostaa kliseiseltä, mutta niillä oli suuri vaikutus minuun. Ne vahvistivat ajatuksiani, ja antoivat rohkeutta toteuttaa hassuja suunnitelmia päässäni. Ihania suunnitelmia, mitä en ollut aiemmin uskaltanut pohdiskellakaan. Ja äkkiä aloin saada päättäväistä hymyäkin huulille. Vihdoin ja viimein!

"Ultimately, you just have one life. You never know unless you try. And you never get anywhere unless you ask." - Kate Winslet

En kuitenkaan halunnut vielä tuoda pohdintojani ääneen julki. En halunnut olla yksi niistä, jotka huutelevat ympäri ämpäri, että ”ARVATKAA MITÄ MÄ TEEN SEURAAVAKS??” Nope. Vasta sitten, kun asioille alkaisi tulemaan vankempi pohja, paljastaisin suunnitelmani. Enkä sitäkään heti kaikille. Pikkuhiljaa. Tärkeintä olin minä - ja se, että minä tiesin suunnitelmani. Jo se teki onnelliseksi. Jo se riitti ja rauhoitti. Hymyilytti.

It’s your place in the world; it’s your life. Go on and do all you can with it, and make it the life you want to live. –Mae Jemison

Sen päätöksen tein, että koulua kävisin ensimmäisen vuoden loppuun asti. Sinnittelisin, vaikka ei se helppoa tulisi olemaan. Eikä se ollutkaan. Tunsin enemmän tai vähemmän syyllisyyttä koulussa käymisestä. Ulkopuolisuuden tunne korostui entisestään. Kaikenlaiset tunteet painivat pään sisällä.

Suunnitelmani alkoi olla selvillä pitkien googletteluiltojen (thanks google!) jälkeen ja tilasin englanninkielisen yo-todistuksenkin tulemaan. En vieläkään voinut uskoa, mitä olin tekemässä. Kaikki tuntui joltain ihmeelliseltä unelta. Mutta kyllä – vihdoin olin tekemässä itselleni jotain, mitä oikeasti halusin. Tai ainakin uskoin haluavani, oikein sydämen pohjasta. Sen olin oppinut, että suunnitelmilla on tapana muuttua, eikä mistään satavarmastakaan voi sanoa satavarmaksi mitään. Elämällä kun on tapana heittää välillä häränpyllyä ja keikauttaa vaaka kumoon.

Eräänä maaliskuisena sunnuntaina vanhempien luona, ruokailun jälkeen, pamautin kaikki ilmoille ensimmäistä kertaa ääneen. Se oli vaikeaa, sillä niin pitkään olin pitänyt kaikkea sisällä. Oli hankalaa avata suu ja päästää sanat ilmoille. Pakko se oli nyt silti tehdä. Tiesin, että jos pidentäisin kertomisaikaa, sitä vaikeampaa siitä ääneen kertomisesta tulisi. Ja tiesin, että kaikki muuttuisi realistisemmaksi, kun kaiken sanoisi ääneen.

”Tota... Taitaa olla nyt ensimmäinen ja viimeinen vuosi, minkä tuota koulua käyn”, aloitin haparoiden.

Dont be afraid to stand for what you believe in, even if that means standing alone. - Unknown

Äiti vastapäätä tuijotti minua silmät selällään ja suu ammollaan. Isä istui takanani kiikkustuolissa ja murahti jotain epämääräistä. Kaksi nuorinta sisarustakin olivat kotona ja istuivat olohuoneessa, mutta keskittyivät pelaamaan kännyköillään ja olemaan vain hiljaa.

Seurasi tiukkoja kysymyksiä, epäileviä katseita ja ihmettelyä. Kyynelkanavatkin aukesivat. Minulla siis. Ne olivat helpotuksen kyyneliä, että sain sanottua kaiken, mitä pitikin. Saatoin tosin olla hieman ahdistunutkin, sillä vanhempani eivät kauhean hyvin asiaa heti nielleet – aivan niin kuin olin epäillytkin. He tarvitsivat aikaa sopeutua tähän ajatukseen. Totta kai.

Olin kuitenkin päätökseni tehnyt, ja se piti. Olen sellainen persoona, jonka päätöksiä ei vähällä saateta kumoon. Ja myös sellainen, joka jostain asiasta kiinnostuttuaan ei tule kiinnostustaan pois heittämään. Monet lapsena kiinnostaneet asiat kiinnostavat vieläkin. Voisi kai sanoa, että olen aika vakaa ihminen tällaisissa asioissa.

Kerroin, että lähtisin. Lähtisin Koreaan. Seouliin. Korean kielen intensiivikurssille. Ainakin puoleksitoista vuodeksi.

Edellistä blogia kauemmin seuranneet tietänevät, että olen ollut kiinnostunut korealaisista draamoista ja musiikista jo muutaman vuoden tässä. Tänä vuonna tulee (vasta?) 3 vuotta täyteen. Kiinnostus iski siis parikymppisenä. Ikinä aiemmin en ollut juurikaan kiinnostunut mistään aasialaisesta. En nyt jaksa tässä sen kummemmin taas kertoa, miten se kiinnostus lähti liikkeelle, koska tästä blogista sekin löytyy, jos vähän kaivelee.

Olen kovasti yrittänyt itsenäisesti opetella koreaa, huonoin tuloksin. Olen huono opettelemaan itsenäisesti mitään. Noh, osaanpahan lukea hangulia ja sanoa perus-heit ja rakastan sinua. Se vaan nyt ei ole tarpeeksi. I want to learn it all!

Siitä se ajatus vähän niin kuin lähti. Kun huomasin, että vieläkin se korean kieli kiinnosti ja veti puoleensa suunnattomasti päivittäin, päätin, että minä lähden opettelemaan sen kielen. Olin jo aiemmin yrittänyt tutkia, olisiko Suomessa mahdollisuutta tähän, mutta nääh. Tajusin senkin, ettei minua Suomeen kiinnostanut jäädä. Kaipasin jotain ihan muuta. Olin kai kaivannut jo jonkin aikaa, mutta minä hölmö en ollut sitä vain tiedostanut.

Tässä oli vielä se juttu, että tiesin katuvani, ellen lähtisi. Nyt oli se aika. Aika lähteä. Tiesin, että tämä on koettava nyt. Se tuntui oikealta. Syteen tai saveen.

Intensiivikurssista olen kuullut kaikenlaista, niin hyvää että huonoa. Enimmäkseen hyvää. Sen tiedän, että se on kirjaimellisesti intensiivistä. Ja normaalia elämää siellä eletään, vaikka vieraassa maassa ollaankin. Onhan se tietenkin todella erilaista ja alussa viehättävää ja iihihihiii, kunnes se arki sitten kunnolla koittaa. Tässähän on sekin vielä, että minä lähden ihan yksin, tuntematta sieltä oikeastaan ketään sen kummemmin. Aloitan kaiken siis niin sanotusti aivan alusta. Olen varautunut siihen, että sitä saattaa olla aika yksinäistä alussa.

Kaikki tämä tuntuu mielettömältä. Uskomattomalta. Niin hyvältä. Se tunne, kun löysi sisältään rohkeuden lähteä työstämään unelmiaan uudestaan... Se vain... Se oli helpottavaa. Ja jotain niin paljon suurempaakin. Sitä löysi itseäänkin taas vähän. Hmm, nyt tuo kuulostaa siltä, kuin olisin ollut ihan hukassa viimeiset vuodet. Ei sentään! Uskon, että kaikki ihmiset ovat aina enemmän tai vähemmän eksyksissä elämässään, tiedostaen tai ei tiedostaen. Koska kuka tietää, mitä tapahtuu huomenna? Viikon päästä? Kuukauden? Vuosien? Ei kukaan.

Tiedän, etteivät kaikki suunnitelmaani ymmärrä. Ai mikseivät? Noh, eihän tuosta mitään ammattia saa. Opin kielen vaan. That's it. Vai onko se ”vaan”? Mielestäni kielten oppimisesta ei ole mitään haittaa. Ja on minulla jatkosuunnitelmiakin tämän jälkeen, mutta enpäs kerro niistä. Ovat vielä niin alustavia ajatuksia vasta. Ja mikäs kiire minulla on niitä nyt juuri ajatella – haluan keskittyä tuohon tulevaan seikkailuun.

And again... Minun suunnitelmani. Minun mielenkiintoni. Mine, mine, mine. En edes jaksa välittää, jos kukaan ei halua tukea minua tässä asiassa. Tärkeintä on se, mikä tuntuu itsestä hyvältä, paremmalta, parhaimmalta. It's all that matters really. I matter.

Tätä syväanalyysia kai voisi jatkaa loputtomiin, mutta ihan tämän blogitekstin pituutta säälien typistelen ja alan lopettelemaan. Huhhuh!

Eihän tämä tarina ihan tähän lopu – lisää on tulossa, paljon! Tämähän oli vasta tällainen alkusoitto... Tulevissa postauksissa kertoilen, miten ja minne hain opiskelemaan koreaa, milloin lentoni lähtee Seouliin jne.

Tämän ensimmäisen postauksen idea oli nyt vain avata tätä salaisuuttani vähän päivänvaloon. Nyt se ei olekaan enää niin salaista. Onpas hassua!

Tällä hetkellä oloni on hyvin päättäväinen. Minua myös pelottaa ja jännittää, hyvällä tavalla. Pitkästä aikaa.

Kaikki kuvatukset ystävältämme googlelta.