Suruaikaa on tullut vietettyä nyt jonkin aikaa, olo on hitusen helpottanut, muttei täysin. Kerran kävin porukoilla tässä välissä ja se oli rankkaa. Aina ulos mennessä vilkaisin automaattisesti häkin suuntaan, että näkyykö koiraa - kunnes muistin, että ainiin, ei. Lenkille tuntui orvolta lähteä yksin ja ensimmäisellä kerralla itkin koko lenkin ajan. Seuraana päivänä itkin puolet matkasta, ja siitä se sitten väheni. Onnistuin tekemään harkkaraportinkin vihdoin ja viimein, kun kaipasin jotain muuta ajateltavaa, sillä porukoilla oli henkisesti raastavaa olla ja olisin muuten ajatellut mennyttä Pepiä. Haudalla en pystynyt käymään. Vielä.
Muuten elämä on pitänyt kiireisenä. Tai kiireisyys alkaa tästä pikkuhiljaa kiihtymään. Koulua ja sitten vielä ne työtkin alkaisivat ensi kuussa. Hurjaa kuitenkin, että kuukauden päästä oltaisiin aika lailla taputeltu syksyn osalta koulu ja työtkin melkein! Odotan innolla sitä hetkeä, kun voi huokaista hetkeksi helpotuksesta ja alkaa ehkä kunnolla keskittymään vaihtojuttuihin. Vielä ei ole Korean päästä kuulunut mitään, mutta lähellä ollaan sitä aikaa, kun sieltä pitäisi viestiä tulla.
Storytime!
Olin viime viikon keskiviikkona opiskelijapippaloissa, ja pääsin baarista neljän maissa. Olin jalan, vaikka yleensä olen autolla. Keskustasta kuitenkin se tunnin kävelymatka kämpille. Olin ajatellut tällä kertaa kuitenkin kävellä. Kävelinkin sitten kaverin kanssa yhdessä hieman alkumatkaa, ennen kuin erkaannuimme eri teille. Enpä kauan kerennyt kävelemään itsekseni, kun kuulin oudon äänen aamuyössä. Pysähdyin niille sijoilleni ja ihmettelin, mistä ääni tuli. Ensin ajattelin, että sehän voisi olla roska-auto. Mutta pian kauhukseni tajusin, että parin, kolmen korttelin päässä minusta tapahtui ilkivaltaa. Pari tyyppiä (olemuksiltaan vaikuttivat teinipojilta) hajottivat jonkun liikkeen näyteikkunaa. En saanut kunnolla selvää, millä he rikkoivat ja mitä he varastivat, sillä olin sen verran kaukana. Huomasin kuitenkin pyörät liikkeen edessä ja että ainakin toinen pujahti ikkunan rikottuaan liikkeeseen sisään.
Hetken järkyttyneenä paikoillani seisottuani lähdin tilanteesta pakoon. Käännyin oikealle risteyksestä ja kävelin rauhallisesti eteenpäin. Sydän jyskytti rinnassa tuhatta ja sataa ja mietin, mitä tehdä. Mietin, että onko tämä nyt se 112 -soittoaika? Ei kai tällaisia pitäisi jäädä miettimään pitkäksi aikaa, mutta olin niin sekavassa olotilassa, että en kyennyt ymmärtämään mitään. Niinpä laitoin kaverilleni ensin viestiä, että mitä nyt - aaargh! Kaveri vastasi, että kai olet jo 112 soittanut?
Niinpä näppäilin kolme numeroa kännykkään ja soitto hätäkeskukseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Hermot olivat hieman riekaleina ja pälyilin jatkuvasti ympärilleni paniikissa. Mietin, jos he vaikka olivat huomanneet minun huomaavan ja tulisivat perääni... Tai jotain muuta pahaa vielä tapahtuisi.
Puhelu kesti alle 5 minuuttia, minkä jälkeen jatkoin matkaa hermostuneena, mutta onneksi selvisin ehjänä kämpille. Totesin, että seuraavalla kerralla ottaisin auton!
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on siis elämäni täynnä.
Ostin muuten uuden kameran, sillä halusin hieman pienemmän yksilön tuohon isoon järkkäriini verrattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti