This is my life

Huomasin tuossa pari viikkoa sitten, että tunnukseni koulun sivuille oli poistettu, mikä meinasi siis sitä, että olen officially pois koulun listoilta. Minut valtasi taas hetkellisesti sellainen pohdiskeleva fiilis. Mietin sitä, millainen kouluvuosi minulla on takana päin, ja minne päin uudet tuulet puhaltavatkaan. Ja mitähän se tulevaisuus tuokaan tullessaan.

En ainakaan halua katua mitään, mitä olen aiemmin tehnyt. Koen, että vaikkei kulunut kouluvuosi täyttänytkään kaikkia toiveitani, opin valtavasti uusia juttuja, ja näen nyt erilaisia asioita uudessa valossa. Opin myös itsestäni paljon, niin kuin olen aiemmin jo maininnutkin täällä.

Ehkä eniten muuttui ajatusmaailmani. Kun aiemmin olin sitä mieltä, että en minä pysty... En minä voi... Mitähän muut sanoo... Niin nyt niihin on tullut loppu. Piste.

On totta, ettei kaikkea voi saada. Mutta miksi pitäisi ajatella, ettei voisi edes yrittää saada tai tavoitella jotain, mitä haluaa? Ja miksi pitäisi pelätä, mitä muut asiasta ovat mieltä?

Ehkä se on jotenkin luontainen reaktio ihmiselle. Miettiä, mitä muut ovat asioista mieltä. Se on ihan ok, miettiä sitä, mutta jos se alkaa liikaa hallitsemaan elämää, niin jotain on vialla. That's what I think. Hmm...

Tämä oma valintani koulun lopettamisesta ja Koreaan lähtemisestä tuli 100% itsestäni. Kukaan muu ei sitä minulle valinnut, eikä päätökseeni vaikuttanut. Siksikin se ehkä tuntui (ja tuntuu yhä) jotenkin kaukaiselta asialta. Sellaiselta unen kaltaiselta olotilalta.

Sitä lujaa linnaa, minkä rakensin päätökselleni mielessäni, hieman horjutti muiden ihmisten mielipiteet. Ei paljon, mutta jonkin verran. Suurimmaksi osaksi olen saanut positiivisia kaikuja siihen liittyen, mutta myös hieman niitä epäileviä katseita. Vaikka alun perin osasinkin niitä odottaa, ja päätin, etten niistä välitä, välitin vähän. En onnistunut olemaan pelkkä roskapönttö. Olen vain ihminen. Sorry but I'm not sorry.

Kaikesta huolimatta päätökseni on pitänyt, ja tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Siitäkin huolimatta, että välillä epäilen itseäni, pelottaa ja huolestuttaa. Hey, I'm just a human! Hyväksyn sen, ja tiedän ja tunnen, että suurempi halu sisällä voittaa nuo kaikki epäilyn tunteet mennen tullen.

Kun katson taakse päin nuorempaa Emmaa, näen vähän epävarmemman mimmin, joka ajatteli, ettei pystyisi tekemään ihan kaikkea, mitä haluaa, joten ei edes yrittänyt. Nyt nämä ajatukset ovat kiepsahtaneet päälaelleen, ja ylpeänä voin esittää samaan aikaan varman ja epävarman Emman, joka on päättänyt ottaa kaiken irti elämästään, ja kokeilla, mitä haluaa. Ja tietää sen, että jos asiat eivät menekään niin hyvin, aina voi vaihtaa suuntaa. Koska elämällä on tapana järjestyä. Sillä on ollut tapana järjestyä aina tähänkin päivään saakka.

Now that you know, this is my life
I won't be told what's supposed to be right

Kuvatukset goooooooglesta.