Halusin käydä Yangmingshanin kansallispuistossa ja kiivetä vuorelle, minkä päältä olisi suorat, upeat näkymät Taipei cityyn. Niinpä hyppäsin bussiin, ja katsoin samalla netistä löytämääni aikataulua, että tietäisin, millä pysäkillä jäädä pois.
Valitettavasti onnistuin missaamaan oikean pysäkin ja päädyin todella random paikkaan. Etsin siis kansallispuiston pääsisäänkäyntiä, mutta ajauduin melko kauas siitä... Olin maaseudulla, lähellä kansallispuistoa - löysin jopa jonkun sisäänkäynnin, minkä edessä seisoskeli vanhempi vartija tms., mutta kommunikointimme ei edennyt kielimuurin vuoksi. Onneksi oli wifi, ja google maps lopulta johdatti minut perille. Siinä vain kesti joku pari tuntia... Ainakin...
Löysin ainakin makeita satelliitteja in the middle of nowhere...
Maisemat olivat myös ihanat, vaikka olikin törrrkeän kuuma - yli +30c, hiostavaa.
Tämäkin vasta alkumatkassa... Oh dear...
Where the hell am I? No idea. Hikoilin kyllä ahkerasti ainakin.
Edelleen kivoja maisemia matkalla.
Hah! Löysin bussipysäkin bussille, mikä menee vissiin suoraan kansallispuistoon! Olo oli tässä vaiheessa väsynyt ja hikinen, mutta päätin jääräpäisenä, että minähän en luovuta.
Kaiken sen eksymisen jälkeen olin tietenkin ehtinyt nälkiintymäänkin. Löysin jostain turistikeskuksesta ruokapaikan, missä ostin myöhäisen lounaan itselleni, ennen kuin lähtisin kiipeämään vuorelle.
Now we're talking! Yeahh!!
Saanen huomauttaa, että olin jo tässä vaiheessa matkalla hikisellä t-paidalla ja hiuksetkin alkoivat olla kauttaaltaan hiestä märät - yök, yök, yök!
Ei ollut hirveästi ihmisiä tuolla, joten sai melko rauhassa kiipeillä portaita ylöspäin. Matkalla kuului jos minkälaisia lintujen ääniä, mutta en nähnyt yhtäkään. Piilottelivat puissa.
Puolivälissä. Huhhuh. Portaat jyrkkenivät kovasti tuon viimeisen kilometrin osalta.
Olin niin naatti viimeistä osuutta ylöspäin kavutessani. Jalkanikin tärisivät. En silti halunnut antaa periksi, vaikka huipun lähestyessä sumu tiheni, eikä ollut mitään takuita siitä, näkisinkö huipulta niitä upeita maisemia, mitä esimerkiksi tässä mainostettiin:
Ja niinhän siinä kävi, että huipulla tuuli ja hieman tihkutti vettäkin.
Puhumattakaan niistä komeista maisemista. Reallyyyy?!? Jossain tuolla raskaan usvaverhon takana ne maisemat olivat...
Pettymyksestä huolimatta olin suunnattoman ylpeä itsestäni - tein sen, kiipesin vuorelle! Olisin ollut pettyneempi, jos en olisi sitä tehnyt ja luovuttanut koko jutun.
Alastulo oli vaikeampaa sitten. Jalat tärisivät todella paljon, ihan vaikka paikoillaankin olisi ollut. Plus sade voimistui ja jouduin turvautumaan sateenvarjoon lähes koko alastulo matkalle. Sateen vuoksi portaat olivat hyvin liukkaat, mikä vaikeutti menoa entisestään. Ei tehnyt mieli liukastua ja pudota jyrkkiä portaita alas...
Päästessäni alas, olo oli väsynyt ja halusin vain suihkuun ja lepäämään. Hostini oli laittanut viestiä, että maa oli taas järissyt, huomasinko nyt? No en. Ei se ollut järissyt yhtä voimakkaasti kuin edellisenä päivänä.
Kului jonkin aikaa, että löysin oikean bussin, millä pääsin metroasemalle ja metrolla hostin luo. En jaksanut tehdä loppuillasta yhtään mitään, vaan kävin suihkussa ja menin nukkumaan ajoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti