Voihan elämä

“Follow your passion. Stay true to yourself. Never follow someone else’s path. Unless you’re lost in the woods and you see a path, then, by all means, you should follow that.” –Ellen DeGeneres

Tämän tekstin aloittaminen on ollut hirvittävän työlästä – don't ask me why, kun en itsekään ole varma. Saattaa olla, että harhauduin tuijottamaan ikkunasta jotain perhosta, joka lenteli päättömän näköisesti nurmen yläpuolella, ja unohdin, että OpenOffice oli auki ja odotti kirjoittajaansa.

Doh, tarkoituksenihan oli nyt kirjoittaa mietteitä Korea-elämästä ja elämästä yleensä, näin julkiseen jakoon. Tai siis ON tarkoitus. Tällä lailla suppeahkosti, sillä mitään hirveää romaaniahan en ala naputtelemaan. Well, we'll see... Heh...

Lukaisin tuossa tämän blogin ensimmäisen tekstin, enkä voinut olla hymyilemättä joissain kohti. Minulla on nimittäin vieläkin aika samanlaisia ajatuksia asioista. Ja oikeastaan tuntuu, että ne ajatukset ovat vain vahvistuneet entisestään viimeisen vuoden aikana. Etenkin Koreassa oleillessani totesin, että näinhän näiden asioiden pitääkin mennä. Ja vaikka saattaisi jossain vaiheessa tuntua, että ei tämän näin pidä mennä, niin se on ihan okei. On okei päättää jotain, yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni siitä – ja jos ei tule mitään, niin sitten ei tule mitään.

Tähän viittaan sillä, kun yritin kovasti Koreaan jäädä pidemmäksi aikaa. Halusin jatkaa kieliopintojani. Tuntui raskaalta ajatella, että joutuisin pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään ja jättämään kaiken. En ollut valmis lähtemään – siltä minusta tuntui.

Tykkäsin asua Koreassa. Vaikka siellä on paljonkin asioita, mitkä mättävät ja mihin tutustuin paremmin näin pidemmällä reissulla kuin lyhyemmällä lomamatkalla. On asioita, joista en tykkää Koreassa, mutta myös asioita, joista tykkään. Eikä se haittaa, sillä niin se menee joka maassa. Mutta niin – ylipäätään tykkään Koreasta, ja varmasti sitä pönkittää sekin, että pääsin loppujen lopuksi ”helpommalla” elämisessä ulkkarina. Etenkin opiskelijana. Korealaisilla ei nimittäin kauhean helppoa siellä aina eläminen ole.

Anyway, koitin saada niitä osa-aikatöitä, kävin parissa työhaastattelussakin, mutta nope, mistään ei tullut mitään. Olin turhautunut. Yritin pidätellä kyyneleitänikin, mutta purskahdin itkuun pariinkin otteeseen äidin kanssa skypetellessä. Niin, aina ei voi olla niin cool cool.

Kun osa-aikatöitä ei löytynyt ja aika valui vähiin, jouduin myöntämään itselleni, että tämä oli tällä kertaa tässä. Pieni pettymys varjosti hetken elämää, mutta koska olen kuitenkin aika nopeasti jaloilleen takaisin nouseva tyyppi, niin ei siinä kauaa kestänyt, kun jo mielessä kehittelin uusia suunnitelmia aluille. Tiesin kuitenkin, että tämä retki Koreaan tuskin jäisi viimeiseksi.

Se oli ehkä vaikein hetki Koreassa. Kun yrittämisestä ei tullut mitään. Mutta onneksi yritin. Koska olo olisi ollut tuhat kertaa pahempi yrittämättä.

Olin kuitenkin onnellinen siitä, että olin päässyt toteuttamaan Korea-unelmaani 9 kuukauden ajaksi. Se oli ollut pitkäaikainen haave. Ja voi että se haave toteutui niin mahtavasti! No regrets.

Eläminen Koreassa kasvatti minut olemaan entistäkin enemmän rehellinen itselleni, itsenäistymään vähän lisää... Opetti tietenkin korealaisesta elämästä paljon paikallisten ystävien ja kielen kautta... Itsevarmuutta tuli roppakaupalla lisää... Niin, ja totesinpa, että olen aikamoisen hyvä sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. And most importantly... Siellä oleilu vahvisti sitä ajatusta, että on todellakin elettävä sillä tavalla, että se tekee onnelliseksi. Koska jokainen on oman elämänsä pääroolin vetäjä, ja elämä on mitä teet siitä.

Nyt porskutellaan eteenpäin siis Suomen maalla. Seuraava askel on saada töitä ja alkaa keräämään rahaa tilille, mikä näyttää aika tyhjältä tällä hetkellä... Töissä olisi ihan kiva olla reippaasti ensi vuoden puolelle. Sitten katsotaan, minne tuulet puhaltavat. Ainakin Koreassa haluan käväistä, ellen pidemmäksikin aikaa mennä. Sen näkee sitten lähemmin. Kunhan ensin tosiaan niitä töitä. Askel kerrallaan mennään.