Voihan Suomi

Yleensä en blogiteksteissäni hymiöitä viljele, mutta ajattelin tehdä poikkeuksen tällä kertaa, sillä poikkeus vahvistaa säännön. Or so I've heard.

:/

:S

>-<

No siinä. Fiiliksiä Suomeen paluusta. Viime viikon perjantaina saavuin. Enkä oikeasti kerennyt nukkumaan en sitten yhtään ennen lentoa. Pakkasin koko hemmetin yön. Pakkasin, purin, heitin kamaa pois, pakkasin taas, katsoin välillä jakson Mask -draamaa (ehdoton lempparini at the moment), tuijotin epätoivoissani laukkujani ja pakkasin taas. Ja sitten kello oli 7am ja rullailin itseni kimpsuineni ja kampsuineni ulos, heitin viimeiset hyvästit kämpälle ja koko goshitelille ja sain kuin sainkin hinattua minut ylipainavine laukkuineni ulos kadulle, missä tuoksui aamulle. Ja lähtötunnelmalle, mitä en jäänyt sen kummemmin haistelemaan. Hyi yök.

Bussipysäkki oli 10 minuutin jalkapatikan päässä. En lähtenyt metroon sompailemaan ja hikoilemaan, kun matkassa oli 2 isoa laukkua, reppu, läppäri ja järkkäri. Vaikka kyllä nuo 10 minuuttia bussipysäkillekin aikalailla hikoillen mentiin. Ughhhhhh, kiitos Korean kesä.

Bussin ikkunasta tuijottelin aamuruuhkaa, ja samalla viimeisiä kohtaamisia Seoulin kanssa vähään aikaan. Koin erittäin haikeita tunnelmia, vaikka yritinkin helpottaa oloa toistamalla itselleni, että palaan vielä jonain päivänä tuonne. I swear.

Koneessa en VIELÄKÄÄN saanut ketään hyvännäköistä korealaista poikaa viereen (keep on dreaming), vaan jonkun ruotsalaisen 50-vee miehen. Pläääh. Olin tosin aika väsynyt - sitä se yön läpi valvominen teettää - ja koko 10 tuntisen torkahtelin ahkerasti.

Kone laskeutui Suomen kamaralle ajallaan, mutta passintarkastuksessa oli mojovat jonot. Nopeammin olisin päässyt e-passi -jonosta, mutta kun eihän minulla ole vielä sellaista. Vanha, vanhempi, vanhin 10 vuoden passi tosin menee vanhaksi tämän kuun lopussa, joten uusi pitää hankkia tässä pikimmiten. Oh yeah, vihdoin saan uuden passin!

Noukin matkalaukut hihnalta, huokaisin pari kertaa syvään ja olin valmis kohtaamaan Suomen. Serkku oli meikäläistä vastassa ja siitä sitten ajeltiin Kallioon. Viikonlopun ajan yritin tajuta olevani Suomessa. Käppäilin ulkona, ihmettelin säätä, tapasin paria pääkaupunkiseudun frendiä, kävin katsomassa Mad Maxin... Suomi tuntui oudolta kieleltä, vaikka sitä toki Koreankin päässä olin puhunut. Nyt se vain tuntui entistä oudommalta ja kämäisemmältä.

Maanantai oli kotikonnuille paluupäivä. Odotin mielenkiinnolla fiiliksiä - tuleeko kenties kulttuurishokkia? Mutta nope, ei tullut. Ihan kuin olisin vasta lähtenyt, juurikaan mikään ei ollut muuttunut. Olotila oli lähinnä sellainen... Hmm... Entistä joukkoon kuulumaton? Hankala selittää. Ei minulla mitään tätä paikkaa vastaan ole, ja koti on aina koti, kävi miten kävi, mutta... Täältä olen aina halunnut pois, täällä minua ahdistaa. Tosin päätin nyt, että missä ikinä olenkin, olen onnellinen. Koska surullisuus on tylsää. Ja ongelmat on aina tehty ratkaistaviksi. There are no problems, only solutions.

Nämä päivät maalla ovat menneet hirvittävän nopeasti. Pitäisi niitä töitäkin saada pikkuhiljaa.

Juhannuksen jälkeen palailen viimeisin Korea-kertomuksin! Koska jostain syystä nyt vähän laiskottaa ja tekee mieli katsoa k-draamoja ja olla vaan. Maalla oleilu saa vähän laiskaksi...

Ainiin, hyvää juhannusta! Vaikka eipä tuo itselle suuresti ole koskaan merkinnyt. Lapsena se oli kivaa tosin. Nyt vain... Pretty much a normal day.